Korkein paikka, jossa Ketolan Jussi oli Suomessa käynyt, oli Pohjanmaalla Sippolan mäen tuulimyllyn katto. Amerikassa Ketolan työpaikka oli parhaimmillaan 400 jalan korkeudessa, taivaanraapijoiden teräsrunkoja pystyttämässä. Työpaikka tuli, kun tarvittiin hyvä mies telineiltä pudonneen suomalaisen tilalle. Yhtä korkealle eivät kaikki välittäneetkään nousta. Siellä olivat vain suomalaiset, jotka tekivät rahasta mitä vain, ja intiaanit, jotka eivät pelänneet mitään.

Näistä kylmäpäisistä suomalaismiehistä kertoo Antti Tuurin romaani Taivaanraapijat. Heidän työmaasanastoaan olivat kornerkolumnit, kinderit ja kniipreisingit. Työsuojelusta ei ollut tietoakaan, mutta ammattiliittoihin ei ollut tapana kuulua. Ajat kuitenkin olivat muuttumassa.

Suomalaisilla oli oma yhteisönsä Harlemissa. Poikataloissa asuttiin ja töissä käytiin. Työajan ulkopuolella osallistuttiin aatteelliseen toimintaan. Raittiusseuraan oli tapana kuulua ja kirkossa käydä. Joulukirkossa veisattiin Enkeli taivaan ja joululaatikot olivat kuin kotimaassa ikään. Siellä, missä tuntui muistoissa olevan ikuinen kesä, kala kävi uistimeen, koivikot olivat lehdessä ja kukat kukkivat jokirannassa.

Raittiusseuran sääntöjen mukaan yhden viskin sai ottaa, jos osasi olla siitä humaltumatta ja toista lasia ottamatta. Useampiakin lasillisia kyllä välillä otettiin, mistä oli omat seurauksensa.

Tuurin kirjassa ei liikuta pelkästään miesten maailmassa. Mini nainen kiinnostui Ketolasta, ilmeisen komeasta ja hyvästä työmiehestä, joka oli kuitenkin tottumaton naisten pyöritykseen.

Kirjan minäkerronta antaa lukijalle mahdollisuuden tehdä omia havaintojaan paitsi siirtolaisten elämästä, myös kertoja Ketolasta itsestään. Ketola kuvaa asioita huvittavasti. Liekö hän itse niitä naurettavina nähnyt vai syntyykö huvitus vain vakaan miehen tarkasta muistiinmerkitsemisestä, en ole varma. Koska Ketola ei ollut mikään tyhmyri, epäilen häntä kuivan huumorin harrastajaksi.

Taivaanraapijat on itsenäinen osa Tuurin Äitini suku -sarjassa.