Presidentinvaalit on pidetty, kansa äänensä antanut ja Tarja Halonen saanut jatkoajan. Ei kuitenkaan niin itsestään selvästi kuin vielä muutama kuukausi sitten ajateltiin, sillä Sauli Niinistö onnistui hyvin haastamaan istuvan presidentin.

Ehdokkaat saivat vaalien alla paljon julkisuutta. Kun vaalikeskusteluja oli joka kanavalla ja lisäksi eri ajankohtaisohjelmat panostivat yksittäisten ehdokkaiden ja heidän tukijoukkojensa haastatteluihin, tuntui jo siltä, että vähempikin olisi riittänyt. Positiivista on kuitenkin, että yhteiskunnallisista asioista puhuttiin ja politiikka, yhteisten asioiden ajaminen, koettiin jälleen tärkeäksi, vaikka äänestysprosentti hieman laskikin.

Kirkolla ja uskonnolla ei näissä vaaleissa elämöity, vaikka ehdokkaiden näkemyksiä myös näistä aiheista kysyttiin. Halosen kirkkoon kuulumattomuudesta ei viime vaalien tapaan tehty varsinaista vaaliasetta, mihin saattoi vaikuttaa sekin, että Halonen teki selväksi, että hänen perussuhtautumisensa kirkkoon on myönteinen. Kuten myös Niinistön.

Kummankin ehdokkaan tueksi kerättiin Kotimaa-lehteen kirkollisten vaikuttajien nimilistat. Ne ovat mielenkiintoista luettavaa. Listoilla ei mainita puolueita, mutta toki Niinistön listalla oli monia selvästi kokoomuslaisia ja keskustalaisia aktiiveja ja Halosen listalla vastaavasti vasemmistolaisia.

Halosen taakse ryhmittyi erityisesti kirkon yhteiskunnallisen työn, diakonian ja kansainvälisen diakonian vaikuttajia. Niinistö puolestaan sai tuekseen muun muassa useita herätysliikejohtajia ja liike-elämää lähellä olevia kirkollisia vaikuttajia. Kirkollisella liberaali–konservatiivi-akselilla Halosen kannattajalistalla oli enemmän eettisissä kysymyksissä liberaaleja, Niinistön lista oli arvomaailmaltaan konservatiivisempi. Tämä tietysti sopii ehdokkaiden profiileihin, mutta kertoo osaltaan myös kirkon sisäisen keskustelun rintamalinjoista.

Myös tällaiset nimilistat ja niiden perustelut osoittavat, että suomalaiset odottavat presidentiltään arvojohtajuutta eikä vain ulkomaansuhteiden hyvää hoitoa. Presidentti voi nostaa keskusteluun tärkeitä yhteiskunnallisia teemoja, vaikka varsinainen sisäpolitiikka kuuluukin hallitukselle ja eduskunnalle.