Saksalaisen teologin Dietrich Bonhoefferin elämästä ja ajattelusta ovat ammentaneet esimerkiksi vapautuksen teologia, hiljaisuuden viljely, rauhanliike ja ekumenia. Yhtenä Saksan 1930-luvun kirkkotaistelun ja toisen maailmansodan aikaisen vastarintaliikkeen keskeisistä hahmoista Bonhoeffer eli niin kuin opetti: yhdisti uskon toimintaan. Kaksi viimeistä elinvuottaan Bonhoeffer vietti vangittuna. 39-vuotiaana, juuri ennen kuin sota Euroopassa päättyi, hänet teloitettiin osallisuudestaan Hitlerin vastaiseen salaliittoon.

Bonhoefferia tutkineen teologian tohtorin, pastori Tomi Karttusen mielestä Bonhoeffer on satavuotissyntymäpäivänään edelleen ajankohtainen.

— Bonhoeffer ei irtisanoutunut kristillisestä perinteestä, vaan mietti, mitä se tämän päivän ihmisille voisi olla, ja teki pohdintojensa perusteella rohkeitakin johtopäätöksiä. Voisi ehkä sanoa, että hänen teologiansa oli samanaikaisesti klassista ja vallankumouksellista. Tai että Bonhoeffer oli radikaali olematta liberaali.

"…maailman ja ihmisen täysi-ikäisyys on yksinkertaisesti tunnustettava; ettei ihmistä hänen maailmallisuudessaan häpäistä, vaan saatetaan hänet kohtaamaan Jumala ihmisen vahvimmalla alueella…"

Tomi Karttusen mielestä Bonhoeffer oli sillanrakentaja sosiaalisia ja hengellisiä kysymyksiä painottaneiden kristinuskon suuntaustan välillä. Hyvä esimerkki siitä, kuinka hengellisyyden voi Bonhoefferin tapaan yhdistää nykyajassa elämiseen on se, miten hiljaisuuden viljely ja avoimuus ajankohtaisille kysymyksille elävät kirkossa rinnakkain.

Bonhoefferin ajatukset uskonnottomasta kristinuskosta ja ihmisen täysi-ikäisyydestä kuvaavat Karttusen mielestä myös nykytilannetta, jossa ihmiset ovat vieraantuneet kirkosta. Bonhoefferin kuvaama tapahtumaketju, jossa ihminen pyrkii yhä enemmän oman elämänsä herraksi, on samansuuntainen kuin nykyinen lisääntyvä uskonnollinen individualismi.

— Puhuessaan kulkemisesta uskonnotonta aikaa kohti Bonhoeffer ei tarkoittanut sitä, että uskonnollisuus sinänsä katoaisi. Näkihän hän esimerkiksi Hitlerin palvonnassa uskonnollisia piirteitä. Uskonnollisuus vain tulee aiempaa harvemmin esiin perinteisessä muodossa. Siinä mielessä tilanne ei ole muuttunut. Kirkkojen asema Euroopassa on taantunut, eikä entisen kaltainen yhtenäiskulttuuri näytä olevan palaamassa, Karttunen sanoo.

— Bonhoeffer ajatteli, että elämän monimuotoisuus ja ihmiset kohdataan parhaiten kristinuskon sanoman avulla. Sen vuoksi Bonhoefferia askarrutti, miten puhua Jumalasta maallistuneelle ihmiselle ja miten ottaa hänet vakavasti.

"Ihminen kutsutaan myötäkärsimään Jumalan kärsimystä jumalattomassa maailmassa."

Ihmisen ja hänen todellisuutensa — myös kärsimyksen — ottaminen vakavasti oli Karttusen mukaan Bonhoefferin teologialle ja raamatuntulkinnalle ominaista.

— Hän katsoi uskon sanomaa alhaalta, kärsivien näkökulmasta, pitäen esikuvanaan Kristuksen tapaa elää ihmisenä toisia varten. Julistuksessaan ja teoissaan hän asettui myös käytännössä ahtaimmilla olevien eli juutalaisten ja muiden vainottujen puolelle.

Karttusen mielestä ei ole ihme, että Bonhoefferin sanoma on saanut vastakaikua vapautuksen teologiaksi kutsutussa suuntauksessa. Häntä on luettu paitsi länsimaissa, myös esimerkiksi Latinalaisessa Amerikassa, Etelä-Afrikassa ja aikoinaan DDR:ssä.

— Hankalassa tilanteessa eläviä ihmisiä puhuttelee Bonhoefferin esimerkki, ajatus toisia varten elävästä Kristuksesta ja kirkosta sekä hänen julistamansa toivon sanoma. Tuo toivon kaipuu näkyi pienemmässä mittakaavassa meilläkin 1990-luvun mullistuksissa, jolloin Bonhoefferin runoon tehdystä virrestä Hyvyyden voiman ihmeelliseen suojaan tuli hyvin suosittu, Karttunen pohtii.

Kun Bonhoeffer korosti Jumalan kärsimystä, hän Karttusen mukaan korosti Kristuksen läsnäoloa kirkossa ja maailmassa. Kristuksen kärsimys Getsemanessa ja ristillä on toivon lähde, sillä vain kärsivä Jumala voi auttaa.

"Kristittynä oleminen ei merkitse sitä, että on määrätyllä tavalla uskonnollinen, että yrittää tehdä itsestään määrätyn menetelmän mukaan jotakin, vaan se merkitsee ihmisenä olemista."

Useimmat yhdistävät Bonhoefferin nimen ensimmäiseksi vastarintaliikkeeseen ja marttyyrikuolemaan. Tomi Karttunen uskoo, että Bonhoeffer tunnettaisiin vaikka hänen kohtalonsa olisi ollut toisenlainenkin.

— Bonhoefferista on sanottu jopa, että hän oli nerokkain saksankielinen teologi. Hänhän väitteli 21-vuotiaana ja häntä pidettiin suurena lupauksena. Jos asiat olisivat menneet toisin, hän olisi varmaan nykyistä selvemmin noussut suurten saksalaisten teologien joukkoon, samaan sarjaan kuin esimerkiksi Karl Barth.

Karttunen lisää, että Bonhoeffer on yksi ekumeenisen liikkeen pioneereja, jota arvostavat luterilaisten lisäksi myös muun muassa katolilaiset ja reformoidut. Lisäksi Bonhoefferia ihailevat monet sellaisetkin ihmiset, jotka eivät ole sitoutuneita kristinuskoon.

— Bonhoeffer kävi vuoropuhelua moneen suuntaan ja oli inspiroiva, kokoava hahmo. Hän oli esimerkiksi hyvin kiinnostunut Gandhin passiivisen vastarinnan opista ja haaveili matkasta Intiaan. Amerikassa ollessaan hän tutustui värillisten baptistien perinteeseen ja toi sieltä Saksaan negro spirituaaleja — vaikka oli itse klassisen musiikin ystävä ja lahjakas pianisti.

Bonhoefferilla on ollut annettavaa myös hengellisen elämän opettajana. Tämä puoli näkyy erityisesti hänen teoksissaan Yhteinen elämä ja Kutsu seuraamiseen, joihin hänet innoitti opetustyö tunnustuskirkon pappisseminaarissa ja asuminen opiskelijoiden kanssa Finkenwaldin yhteisössä. Hän haki eri kristillisistä perinteistä virikkeitä vahvistaakseen pappiskokelaiden hengellistä elämää ja rakensi niiden pohjalta hengellisen ohjauksen mallin.

Sitaatit ovat Dietrich Bonhoefferin kirjasta Kirjeitä vankilasta 1943–1944. (Kirjapaja 2005)

Muuta kirjallisuutta

Dietrich Bonhoeffer: Yhteinen elämä. Kirjapaja 1987.

Ylva Eggehorn: Valoon ja vastuuseen. Antaumus ja vastarinta — kirja Etty Hillesumista ja Dietrich Bonhoefferista. Karas-Sana 2005.

Paavo Rintala: Marian rakkaus. Otava 1994.