Ihmisellä on taipumus rakentaa itselleen erilaisia turvajärjestelmiä yllättävien ja uhkaavien tilanteiden varalle. Turvaudumme omaan viisauteemme, kokemukseemme, tietoomme tai toiseen ihmiseen.
Elämäntuulen puhaltaessa ankarasti joutuu kuitenkin keskelle sellaisia tapahtumia, joissa itse rakentamamme turvarakennelmat eivät kannakaan, vaan sortuvat ja pettävät vaahtopäisellä merellä. Silloin kun kova maa katoaa jalkojen alta, ihminen tarttuu henkensä kaupalla johonkin, mistä vaan ikinä saa hatarankin otteen ja roikkuu siinä rystyset valkeina peläten särkyvänsä. Mutta silloinkin meitä kantavat ikiaikaiset käsivarret, jotka eivät päästä meistä irti, vaikka pudotusta olisi kolmenkymmenen stadionmitan verran.
Vaatii suurinta rohkeutta luottaa johonkin, jota ei voi omin silmin nähdä ja uskoa elämänsä näkymättömän varaan. Kuitenkin se on joskus ainoa vaihtoehto, kun kaikki muu katoaa. Silloin huomaa roikkuvansa pienessä, mutta elämän suurimmassa lupauksessa: Minä tässä olen, älä pelkää! Ja vaikka vielä pelottaakin, uskottelee itselleen että kyllä tästä selvitään, ja selvitäänkin, sittenkin. ”Uskonsa tähden pysyy lujana, kuten pysyy se, joka ikään kuin näkee Näkymättömän.”

Ensi sunnuntai on 4. sunnuntai loppiaisesta. Sen aihe on Jeesus auttaa hädässä. Alttarilla on vihreä liina ja kaksi kynttilää.
Päivän raamatuntekstit ovat Ps. 107:1–2, 23–31, 1. Kun. 17:1–6, Hebr. 11:23–27 ja Joh. 6:16–21.