Talvisena sunnuntaina vantaalaisen elokuvateatterin päivänäytös on lähes täynnä. Alkamassa on tuore harvinaisuus, kotimainen elokuva lapsille. Saara Cantellin ohjaama Unna ja Nuuk on juuri tullut ensi-iltaan. Arvioijina ovat paikalla seitsenvuotias Jesse ja viiden vanha Jenna, kokeneita elokuvankatsojia kumpikin. ”Minä sitten rakastan mainoksia”, huokaa Jesse haltioituneena, kun valot himmenevät.
Elokuvan Unna on toimelias nuori neiti, jonka elämäntehtävänä tuntuu olevan toisten auttaminen. Unna siirtyy taikarummun lyönneillä 4000 vuotta ajassa taaksepäin etsimään parantavaa hedelmää sairaalle ukilleen. Vierustoverini ryhtyy oitis selostamaan paluureittiä ja antaa vangiksi jäävälle Unnalle ohjeita taisteluvälineistä. Käsitän vähitellen miten pleikkaripelit pikkupojan maailmankuvaan vaikuttavat.
Unna ja Nuuk seikkailevat suomalaisessa metsässä ja hallitsevat erätaidot. Ja jos nuotio ei syty puita hankaamalla, repusta löytyvä tikkuaski helpottaa. Metsän eläimet eivät ole seuralaisilleni vieraita. Kun karhunpennut laskeutuvat puusta, Jenna selittää suureen ääneen viime kesän retkestä eläintarhaan.
Parasta elokuvassa ovat nuoren neidin mielestä punaiset sukat, jotka Unna neuloo ukilleen. Unnaan on helppo samastua, auttavainen tyttö kun puhuu ymmärrettävää kieltä. Toisin kuin alkusuomea haastavat heimosuomalaiset, joiden puhetta Jenna arvelee englanniksi.
Hyvä palkitaan hyvällä, elokuva opettaa. Nykymaailman mediatulvassa tällainen viesti ei tunnu uskottavalta, totuus maailmasta kun usein on surkealla tavalla toinen.
Elokuvan loppupuolen jännittävässä kohtauksessa Jesse toteaa tietäväisenä: ”tästä taitaa syttyä suuri heimosota!” Kun vaaratilanne Unnan ja Nuukin nokkelan toiminnan ansiosta vältetään, kummipoika huokaa syvältä katsomon penkistä ”aijaa, ei sitte”.
Vieressä istuva aikuinen haluaisi tarjoilla lapselle hopealautaselta hyvän tekemisen ja auttamisen kauniin mallin ja maailman. Mutta minkäs teet, tämä nuori mies on pokemonien ja harrypottereiden asiantuntija, sotaisen uutisvirran vastaanottaja, aikansa lapsi.