Valtionkirkko ja tunnustuksellinen uskonnonopetus ovat sanoja, jotka säännöllisesti nousevat esille mediassa, vaikka kumpaakaan ei Suomessa ole. Eikä presidentillä ole vuosiin ollut piispojen nimitysoikeutta, vaikka sellainenkin väite oli vaalikoneisiin ja ehdokkaiden vastauksiin lipsahtanut.

Suomessa on kaksi kansankirkkoa, luterilainen ja ortodoksinen kirkko. Niillä on historiallisista syistä — ja luterilaisella kirkolla myös sen vuoksi, että suurin osa suomalaisista kuuluu siihen — joissakin asioissa erityisasema suhteessa valtioon. Nykyisin tämä koskee lähinnä kirkkolain vahvistamista eduskunnassa sekä verotusoikeutta.

Kirkkolaki käsittelee lähinnä kirkon hallintoon, talouteen ja virkasuhteisiin liittyviä kysymyksiä. Koska kirkko on julkisyhteisö, siihen kuuluu demokraattinen kontrolli, josta on haluttu huolehtia näin. Kirkollisvero on tapa kerätä jäsenmaksua, eikä se suinkaan ole kirkolle ilmaista. Esimerkiksi Vantaan seurakunnat maksaa valtiolle verojen keräämisestä noin 600 000 euroa vuodessa.

Nykyisin kouluissa annetaan oppilaan oman uskontokunnan mukaista opetusta. Tunnustuksellinen uskonnonopetus loppui jo muutama vuosi sitten. Opettajana voi olla myös muu kuin kyseiseen uskontokuntaan kuuluva. Riittää, että hänellä on tähän pätevyys. Uskonnoilla on yhteiskunnassa ja erityisesti maailmassa iso rooli ja on perusteltua, että niistä oppilaille kerrotaan. Jotta voi ymmärtää toisin uskovia, on hyvä olla perustiedot omasta uskonnosta. Tietämättömyys ei ainakaan lisää suvaitsevaisuutta, pikemminkin päinvastoin.

Presidenttiehdokkailla luulisi olevan keskimääräistä paremmat perustiedot kirkon ja valtion välisistä suhteista, ovathan he itse olleet asioista päättämässä. Kuitenkin kuulin radiohaastattelussa erään, nyt jo pudonneen ehdokkaan, puhuvan sujuvasti valtionkirkosta ja tunnustuksellisesta uskonnonopetuksesta.

Toisaalta on syytä iloita siitä, että kaikilla ehdokkailla tuntui olevan suhteellisen myönteinen perusasenne kirkkoa kohtaan. Ja samalla todeta, että on hyvä, että ainakaan vaalien ensimmäisellä kierroksella ei kirkosta ja uskonnosta tehty politiikan pelinappulaa. Suomessa ei pidä tässä hakea mallia rapakon takaa.