Itämaisessa mytologiassa mielen vertauskuvana on apina, joka hölöttää taukoamatta.

Eräs taiteen keräilijä sanoi, että saattaa analysoida näyttelyssä pitkäänkin taulun värimaailmaa ynnä muuta, todeta kaiken hienoksi — ja kävellä sen jälkeen tiehensä. Kun vastaan tuli taulu, joka vaiensi apinan ja jonka edessä ajatukset tyhjenivät ja selittäminen lakkasi, hän kantoi teoksen kotiinsa.

Minulla ei jumalanpalveluksessa tahdo apina vaieta. Hengellisenä broilerina — kirkon nuorisotyön kasvattina, joka antaa ampua itsensä suorasuuntauksella teologiseen tiedekuntaan ja siitä tuomiokapitulia kiertävälle radalle — olin oppinut ajattelemaan, että jos kuulija ei viihdy jumalanpalveluksessa, niin vika on kuulijassa. Vasta keski-ikäisenä olen saanut edes hiukan rohkeutta uskoa omia havaintojani.

Jospa sisäinen apinani hölöttää, koska sillä ei ole syytä vaieta. Jospa messun korrekti mutta alakuloinen tunnevirta ei kerta kaik-kiaan pysty vaientamaan sitä. Urkuparven haltioiden elämäntehtäväkin tuntuu olevan kouluttaa kuulijoita 1800-luvun porvariston musiikillisiin mieltymyksiin.

Joku antaa minulle ehkä kehotuksen siirtyä karismaatikkojen kekkereihin tamburiinia lyömään. En ole ihan vielä valmis hyväksymään, että tunteiden käyttö monopolisoidaan niille, jotka eivät välitä käyttää järkeään. Ihminen menee kirkkoon siinä toivossa, että apina vaikenisi. Apina vaikenee kohdatessaan jotakin aitoa, tunnistettavaa, usein pientä ja vaatimatonta, joka avautuu suuruuteen. Jos jumalanpalveluskulttuuri jäykistää toimittajat, miten voimme kuvitella sanankuulijoiden kokevan jotakin muuta?

Isäni hautajaisissa katselin arkkua alttarille tuodun jouluseimen lävitse. Tallin lapsi yhdistyi isäni syntymään karjalaisessa saunassa. Pakolaisperhe rinnastui isäni kuolemaan asti kestäneeseen evakkotaipaleeseen. Nämäkin ovat selityksiä; siinä hetkessä näin vain arkun seimen läpi, ja apina oli hiljaa. Edes kanttori ei kyennyt tärvelemään tuota hetkeä kieltäytyessään säestämästä kappaletta Laps olen kauniin köyhän Karjalan sillä perusteella, että kyseessä ei ole hengellinen laulu.

Toivoisin joskus saavani saman kokemuksen ilman perheenjäsenen ruumisarkkua.