Janne Hyytiäinen, 37, istuu Myyrmannin kauppakeskuksen kolmannen kerroksen kahvilassa, juo toista kupillista mustaa kahvia ja innostuu puhumaan rakastumisesta.

— Rakkauden huumassa seurauksilla ei ole mitään merkitystä. Rakastuminen on kuin osamaksu- tai luottokorttikauppa. Lasku tulee vasta loman loputtua. Ja sitten mietitään, että pitikö sitä vielä tuohonkin langeta.

— Koistinenkin oli rakkaudessaan puhdas ja vilpitön. Mutta sitten tuli sen lorun loppu.

Janne Hyytiäinen on pääosassa helmikuun alussa ensi-iltaan tulevassa Aki Kaurismäen elokuvassa Laitakaupungin valot. Hän esittää siinä yövartija Koistista.

— Koistinen on vähän yksinäinen ja vetäytyvä veijari, mutta hyvä ihminen, Hyytiäinen kuvailee roolihahmoaan.

— Hän jää kahden naisen, rikolliskoplan ja yhden auton loukkuun.

Elokuvassa on rikoksia ja rakkautta, mutta sen varsinaisena aiheena on yksinäisyys.

Laitakaupungin valoja kuvattiin viime kesänä, ja Hyytiäinen puhuu Koistisesta jo menneessä aikamuodossa.

— Lähtökohtaisesti Koistisessa ei ollut minulle mitään tuttua. Paitsi ehkä rakkaus rock’n rolliin, nopeisiin autoihin ja naisiin. Koistinen oli itsenäinen ja riippumaton ihminen. Minä taas en pystyisi elämään hetkeäkään yksin.

Hyytiäiselle perhe ja suku ovat tärkeitä. Hän on kotoisin Savonlinnasta. Isä oli kaupungilla hommissa ja äiti työskenteli isoisän rengas- ja akkuliikkeessä. Mummo ja pappa olivat kiinteä osa perhettä. Koulun jälkeen Janne meni veljensä ja pari vuotta vanhemman enonsa kanssa ensin mummon alusvaateliikkeelle syömään välipalaa ja sitten papan rengasliikkeelle leikkimään. Toisinaan pojat nukkuivat päiväunia alusvaateliikkeen näyteikkunassa.

— Olen työläisperheen poika, jos vertaa vaikkapa vaimooni, joka on kulttuurikodin kasvatti. Kun heillä puhuttiin asioita, jotka haluttiin salata lapsilta, käytettiin ruotsin, englannin tai ranskan kieltä. Meillä ainoa vieras kieli oli ved-kieli. Siinä lisätään tavujen väliin ved-sanoja, niin että ulkopuolisen oli mahdoton ymmärtää lauseita. Äiti ja mummo puhuvat edelleen salaisuuksiaan samalla tyylillä.

Muutenkin perheessä puhuttiin paljon. Mummo ja pappa viljelivät sananlaskuja: "Ei haukku haavaa tee", "Joka toiselle kuoppaa kaivaa, itse siihen lankeaa", "Ota ensin pois malka omasta silmästä", "Ei ihmisille saa koirana olla", "Pidä ittes miehenä". Erityisesti viimeistä pappa jaksoi toistaa pojille.

Perheen yhteinen hupi olivat sanaväännökset.

— Uitetut nakit – naitetut ukit, Hyytiäinen innostuu.

— Tai tammenlehti – lemmentahti. Eikö kuulostakin romanttiselta?

Mummo opetti pojille myös iltarukouksen.

— Ei siinä sen kummempia uskonnollisia keskusteluja käyty. Mummo vaan totesi, että iltaisin tehdään niin.

Pojat oppivat laittamaan kätensä ristiin, ja niin Janne Hyytiäinen tekee edelleen. Mummon opettamaa iltarukousta hän ei kuitenkaan paljasta.

— Joka ilta käyn läpi perussetin ja sen jälkeen ajankohtaiset asiat. Rukous sen verran intiimi asia, ettei siitä passaa tämän enempää puhua.

Hyytiäisen nelilapsinen perhe on asettumassa Vantaalle. Vapaalasta löytyi 1930-luvulla rakennettu omakotitalo, jota nyt remontoidaan ja laajennetaan.

— Kaksitoista vuotta on liittoa takana.

— Kannatan sitä suuntausta, että kun yhdessä ollaan, niin ollaan sitten loppuun asti. Eihän elämässä koskaan tiedä, mitä tulee vastaan, mutta olen seurannut avioeroja omassa ja muiden elämässä ihan tarpeeksi, niin että tunnen myös sen puolen.

— Lehtisen Kaitsu, näyttelijäkollega, sanoi yhdessä lehtihaastattelussa osuvasti, että "avioliitto on myös hyvä syy olla yhdessä". Kun kääntää asian niin päin, ei tarvitse sitäkään enempää märehtiä.

Lasten kanssa Hyytiäinen lukee kirjoja ja katsoo elokuvia. Viime aikoina hän on lukenut pienemmille Grimmin satuja ja katsellut vanhimman pojan kanssa Chaplinin ja Kurosawan elokuvia.

— Tarinoissa ja elokuvissa on se hyvä puoli, että niissä pystyy näkemään kokonaisen elämän. Oma kun on aina kesken.

Omaksi rentoutumisekseen Hyytiäinen kuuntelee rock’n rollia.

— Yritän sen avulla saada jokapäiväisen hybrikseni. The Rolling Stones menee minulla kaiken muun ohi.

Toissa viikolla Hyytiäisen käteen osui kuitenkin levyosastolla "sattumalta" Simon & Garfunkelin kokoomalevy.

— Sitä kuunneltiin vaimon kanssa, kun lapset oli saatu nukkumaan — ja itkettiin molemmat. Siinä on se hieno biisi, jossa tehdään siltaa yli synkän veden. Se on mahdottoman naiivi, mutta samalla suuri. Pitää olla aikamoinen kovanaama, jos sitä kuunnellessa ei synny mitään tunnereaktiota. Olen ollut yksivuotias, kun se biisi on soinnut radiossa.

- Hei, tuolla menee Vantaan pappi! Hyytiäinen tokaisee yhtäkkiä ja viittoilee kahvilan ohi kävelevää nuorta miestä.

— Käytiin perheen kanssa jouluaattona hartaudessa, ja tuo sälli saarnasi. Suuriin saappaisiin on jätkä astunut.

Hyytiäinen kertoo käyneensä jouluna kirkossa kahteenkin kertaan. Aattona Vantaalla, ja joulupäivänä Outokummussa.

— Ihan peruskamaa molemmissa. Enkeli taivaan ja muut.

Lapsena Hyytiäinen katsoi veljiensä kanssa sunnuntaiaamuisin kirkonmenoja televisiosta.

— Kun telkkarissa veisattiin, tiesi, että on sunnuntai. Myöhemmin tajusi, että se on viikon viimeinen päivä. Nyt on ymmärtänyt, että sunnuntai on päivä, joka pitäisi yrittää pyhittää levolle.

— 1970-luvulla ei tullut aamulla telkkarista lastenohjelmia niin kuin nyt. Kirkonmenot oli meidän sunnuntaiaamujen pikkukakkonen. Siinä oppi virret ja tuli tutuksi pappien saarnanuotti. Niitä sitten matkittiin.

Edelleen Hyytiäinen katselee kirkon ja pappien touhuja pilke silmäkulmassa ja näkee niissä hartaan perusvireen ohessa paljon komediallisia aineksia.

Hyvässä papissa pitää Hyytiäisen mukaan olla aavistus kahvintuoksua ja paljon syvälle luotaavaa viisautta. Sellainen pappi on hänen mielestään Eero Huovinen.

— Hänessä on syvyyttä, karismaattisuutta, auktoriteettia, lämminhenkisyyttä, estoisuutta, erheellisyyttä, säröä… Paljon ristiriitaisilta vaikuttavia ominaisuuksia samassa miehessä. Ja kun se puhuu vielä tällä tavalla vähän toisesta suupielestä, Hyytiäinen imitoi.

— Minua kosketti, kun Huovinen kertoi, ettei osannut sanoa tsunamin uhreille tai heidän omaisilleen yhtään mitään, toivottaa siunausta vaan.

Itseään Hyytiäinen kuvailee perusluterilaiseksi mieheksi, joka käy töissä, menee kotiin, pesee pyykkiä, ei ole kasvissyöjä eikä käy joogassa.

— Uskon Jumalaan, en mihinkään korkeampaan voimaan. Se on minulle samankaltainen asia, kuin että tykkään, että perunat keitetään kuorineen tai että makkarakastike on ärsyttävän hyvää ruokaa. En ole koskaan edes ajatellut eroavani kirkosta ja kirkollisveroni olen aina maksanut.

— Minulle luterilaisuus merkitsee uskomista johonkin muuhun kuin rahan valtaan. Ja onhan se niinkin, että jos kuoleman jälkeen huomaa, ettei mitään taivasta ollutkaan, niin ei se uskominen kai niin kovin suuri menetys ollut.

Jeesuksen opetuslapsijoukko on Hyytiäisen mielestä kiehtovan ristiriitainen ryhmä. Kolmetoista raavasta miestä keikkailemassa yhdessä kuin rokkibändit konsanaan.

— Oli se outo joukko. Epäileviä Tuomaita en ole oikein koskaan ymmärtänyt. Täytyy olla aika valju olo, kun koko ajan kaikki on epävarmaa: onko tämä servetti nyt varmasti punainen vai onkohan se sittenkin keltainen?

— Tai Simon Kiivailija, joka oli aina jonkun puuskan vallassa. Jos se joukko tulisi tänne Myyrmanniin, Simon Kiivailija olisi koko ajan jotakin myyntitiskiä haistelemassa, että mitä varten täällä tätäkin on. Leevi olisi töissä Kelassa. Juudas menisi pelaamaan ravia — yhteisillä rahoilla tietysti.

— Jeesus itse kävelisi hampurilaisbaariin, ostaisi big macin majoneesilla ja jakaisi siitä nälkäisille. Pyhä Pietari ottaisi kala-aterian. Sebedeuksen pojat kävisivät ostamassa koko joukolle urheiluvälineliikkeestä kävelysauvat. Sitten ne kiipeäisivät porukalla Malminkartanon täyttömäelle huilaamaan.

Hyytiäistä kiinnostavat ristiriitaisuudet, vastakohtaisuuksien yhdistelmät ja mahdottomilta vaikuttavat yhtälöt. Niissä on hänen mielestään usein syvää totuutta. Yövartija Koistinen esimerkiksi nauraa elokuvassa ainoastaan kerran, ollessaan vankilassa. Eikä se kohtaus kuulunut alkuperäiseen käsikirjoitukseen.

— Ehkä se meneekin juuri niin, että vankilassa voi vapautua jostakin. Ja että sattumalta syntyvät parhaat oivallukset.

Janne Hyytiäinen on ollut freelance-näyttelijä siitä asti, kun hän vuonna 1999 valmistui Teatterikorkeakoulusta. Hän on tehnyt töitä elokuvissa, teatterissa, televisiossa ja radiossa. Tähän asti Hyytiäinen on ollut lähinnä sivuroolien mies ja suurelle yleisölle tuntematon. Laitakaupungin valot saattaa tehdä hänestä suomalaisen elokuvan uuden tähden. Ulkomailla Kaurismäen elokuvat ovat jopa tunnetumpia kuin kotimaassa.

— On ollut kunnia saada tehdä työtä Aki Kaurismäen kaltaisen ohjaajan kanssa. Hänen kanssaan työtä tehdessä ei tarvitse jännittää, mitä tästä tulee. Hän tietää sen tarkkaan, ja näyttelijä saa keskittyä omaan osuuteensa.

— Minulle on myös tärkeää, että jaan täysin sen arvomaailman, jota Kaurismäki elokuvissaan välittää. Hän on niiden puolella, jotka nyky-Suomen elämänmenossa jäävät tylympien jätkien jalkoihin.

Laitakaupungin valot päättää Aki Kaurismäen trilogian, jonka muut osat ovat Kauas pilvet karkaavat ja Mies vailla menneisyyttä. Uusi elokuva on Kaurismäen viimeaikaisista pelkistetyin ja ankarin. Koistinen on uhri, joka lähtee kostamaan kokemaansa vääryyttä.

— Enemmän Koistisen hahmo muistuttaa kuitenkin Jeesusta kuin jotakin Clint Eastwoodia tai Arnold Schwartzeneggeriä. Hän on kiltti ja kaihoisa mies, jolla on samat unelmat kuin muillakin, mutta hän jää asunnottomien yömajassakin yksin.

— Tai ehkä Koistinen on ennemminkin kuin sekarotuinen kulkukoira, joka vaeltaa pitkin rantoja suupalaa etsien. Kun se sitten löytää ison pihvin, muut tulevat ja nappaavat sen.

Laitakaupungin valot saa
ensi-iltansa 3.2.