Ulla Puska on vapaaehtoinen saattohoitaja.

Ulla Puska näki vuonna 2001 Vantaan Laurissa ilmoituksen, jossa etsittiin vapaaehtoisia saattohoitajia.

— Tiesin heti, että se on minun juttuni.

Aikanaan Ulla Puska oli hoitanut perheen kahta lasta kokopäivä-äitinä. Nuoremman lapsen vartuttua hän oli hakeutunut puolipäiväiseen toimistotyöhön.

— Kun kiinnostuneita haastateltiin ennen saattohoitokurssia, kerroin, ettei minulla ole minkäänlaista sosiaalialan koulutusta. Minulle sanottiin, ettei sillä ole väliä. Ominaisuudet, joita saattohoidossa tarvitaan, joko ovat ihmisessä tai sitten eivät.

Ulla Puskalla ei ole yhtä erityistä syytä, miksi hän oli kiinnostunut saattohoidosta.

— Tosin veljeni oli kuollut muutamaa vuotta aikaisemmin, ja ajan mittaan oma ja toisten sairastamiset olivat syventäneet elämännäkemystäni.

— Lisäksi jotkut ihmiset vain vetävät minua puoleensa. Jotenkin olen aina mennyt sitä ihmistä kohti, jota toiset välttelevät tai jonka luo he eivät ainakaan mene.

Saattohoidon kurssille pääsi hakijoista noin joka kolmas. Kurssin jälkeen saattohoidon tehtäviä oli tarjolla vantaalaisissa sairaaloissa ja vanhainkodeissa.

— Valitsin Katriinan sairaalan. Siellä käyminen on helppoa, kun se sijaitsee vain muutaman kilometrin päässä kodistamme.

Kun joku potilas haluaa itselleen vapaaehtoisen saattohoitajan, sairaalan yhdyshenkilö välittää tiedon eteenpäin.

— Minulla on ollut yksi potilas kerrallaan. Olen käynyt potilaan luona keskimäärin kerran viikossa, pari tuntia kerrallaan. Työn ohella se on tuntunut sopivalta määrältä.

Reilun neljän vuoden aikana Ulla Puska on tutustunut useampaan potilaaseen. Pisin potilassuhde on kestänyt puolitoista vuotta, lyhin kaksi viikkoa.

— Potilaan kuolema pysäyttää aina, vaikka tiedänkin, että hän on saattohoidossa siksi, ettei häntä voida enää parantaa.

Potilaan kuoleman jälkeen Ulla Puska on halunnut pitää aina vähän taukoa ennen kuin on alkanut käydä uuden potilaan luona. Työssä jaksamista tukevat vapaaehtoisten saattohoitajien tapaamiset, joita pidetään kuukausittain. Myös lisäkoulutusta tehtävään on saanut vuosittain.

— Minulle oli yllätys, miten paljon on yksinäisiä ihmisiä, joiden luona ei käy kukaan sukulainen tai ystävä. Monia potilaita käy tapaamassa vain vapaaehtoinen saattohoitaja, kertoo Ulla Puska.

Vapaaehtoinen saattohoitaja toimii potilaan ehdoilla. Se tarkoittaa, että puheenaiheeksi otetaan vain asioita, joista potilas haluaa puhua.

— Moni muistelee mielellään vanhoja aikoja, ehkä samoja asioita moneenkin kertaan. Joku puhuu jokapäiväisistä asioista, toinen maailmantapahtumista. Vaikka potilaalla olisi omaisiakin, hänellä saattaa olla asioita, joista hän haluaa puhua vain saattohoitajan kanssa.

Saattohoitajan päätehtävä on kuunnella potilasta myötäeläen.

— Vakavasti sairaan puhehalut voivat vaihdella, joskus hän voi olla niin väsynyt, ettei jaksa puhua. Silloin on tärkeää, että osaa kuunnella hiljaisuutta. Välttämätöntä se on sitten, kun toinen ei enää pysty puhumaan.

Kun kuolema lähenee, korostuu se, että saattohoitaja vain on lähellä. Kuoleman läheisyys tuntuu monista synkältä, mutta Ulla Puska ei koe niin.

— Kuolema ei sanana eikä asiana kammoksuta minua, vaikka tietysti toivon, että oma kuolemani on vielä kaukana. Sitä paitsi huumori on tärkeää myös kuolevan kanssa. Sitä on ollut jokaisessa potilaassani.

Kun Ulla Puska menee sairaalaan tapaamaan potilasta, hän unohtaa kaiken muun. Pois lähtiessä hänellä on yleensä hyvä mieli.

— En ymmärrä itsekään, miten pystyn auttamaan, mutta jollain tavalla vuorovaikutus potilaan kanssa antaa voimia myös minulle.