Yhteisvastuukeräyksen kampanjapäällikkö Krista Susi oli yksi Vantaan Laurin alkuperäisistä toimittajista. Hän muistaa, miten luottamushenkilöiden idea oman lehden perustamisesta epäilytti tulevaa toimitusta.

— Jälkikäteen on kyllä vaikea ymmärtää miksi. Ehkä siinä oli uuden pelkoa, olimmehan toimittaneet pitkään seurakunnan sivuja Vantaan Sanomiin. Kun lehteä sitten alettiin ideoida ja tehdä, se imaisi toimituksen mukanaan.

Oli pakkokin imaista, sillä ensimmäisen numeron ilmestymiseen vuodenvaihteessa 1996 oli vain seitsemän viikkoa aikaa. Päätoimittaja Aila Alarotu, toimittajat Krista Susi, Leena Mäkitalo ja Jussi Vertanen sekä graafikko Timo Saarinen tekivät pyöreitä päiviä uuden lehden aikaansaamiseksi.

— Se oli villin ja vapaan ajattelun aikaa. Aika nopeasti syntyi kuitenkin näkemys, että Vantaan Laurin tulisi olla lehti kaikille vantaalaisille. Raikas, avoin ja jopa iloinen. Sitä samaa lähdettiin hakemaan visuaaliselta puolelta, jossa esikuvana toimi Helsingin Sanomien uusi Nyt-liite, Susi muistelee.

Lehden nimestä oli esillä monenlaisia ideoita. Yksi niistä oli Suden esittämä jKr, josta saatiin lehteen vakituinen ajan ilmiöitä käsittelevä palsta. Se on nykyisin lehden takasivulla.

Perustajajäsenelle
kuuluu ikikappale

Lopulta lehden nimeksi valittiin silloisen kirkkovaltuuston puheenjohtajan Esko Koskenvesan esittämä Vantaan Lauri. Nimi kytkeytyy Vantaan Pyhän Laurin kirkkoon. Kirkko puolestaan on saanut nimensä marttyyrina kuolleen roomalaisen diakoni Laurentiuksen mukaan.

— Nimi on osoittautunut hyväksi. Se liittyy vantaalaiseen perinteeseen, jota ei Vantaan tyyppisessä muuttajien kaupungissa ole yhtään liikaa. Siitä saa myös hauskoja lempinimiä, kuten Late, joksi lehteä toimituksessa kutsuttiin, tuumii Krista Susi.

Susi lähti Vantaan Laurista Helsingin hiippakunnan oikeudenmukaisuuskampanjan vetäjäksi keväällä 1998. Hän on kuitenkin yhä lehden innokas lukija ja aloittaa tässä numerossa kolumnistina.

— Perustajajäsenenä olen neuvotellut lehdestä itselleni ikikappaleen, vaikka en asu Vantaalla. Lauri on yhä minun lehteni, olen siitä kiinnostunut ja seuraan sitä tarkkaan. Asiat, jotka siinä ovat olleet hyviä, ovat pysyneet ja lisäksi on tullut uutta, toteaa Susi.

Kun elämä on
betonilattia ja kuppi

Nykyisin Krista Susi toimii Yhteisvastuukeräyksen kampanjasuunnittelijana. Hänen vastuulleen kuuluvat keräyksen viestintä, mainonta ja markkinointi. Työhön sisältyy yhä paljon kirjoittamista.

— Vantaan Laurissa kirjoitetut jutut ja opitut taidot ovat olleet hyödyksi. Laurin toimittajana mietin, miten parhaiten välittäisin tiedon ja kertoisin asioista kiinnostavasti. Samalla tavalla mietin nyt, miten kerron koskettavasti niistä ihmisistä, joita Yhteisvastuukeräys auttaa.

Suden työtehtäviin kuuluu myös taustatiedon ja materiaalin hankkiminen tulevista keräyskohteista. Työssään hän on nähnyt monenlaista — samoin kuin asuessaan 1990-luvun alussa sotaa käyvässä Mosambikissa — eikä hän enää pienestä hätkähdä. Tämän vuoden keräyskohteessa Angolassa tulivat kuitenkin kyyneleet silmiin.

— Vierailimme entisellä kasarmialueella, jonne oli majoitettu pakolaisuudesta palanneita vanhuksia. Kasarmissa oli vain betonilattia, katto ja seinät. Yksi haastateltavistani asui kylpyhuoneessa.

— Monilla ei ollut muuta omaisuutta kuin ruokakuppi ja liina, jota käytettiin kantoreppuna, hameena ja peitteenä. Kun tajusin, että näillä paljon elämää nähneillä ihmisillä ei tosiaan ole mitään, oli vaikea jatkaa haastattelujen tekemistä.

Angolassa lähes 30-vuotinen sisällissota päättyi pari vuotta sitten ja pakolaiset ovat palaamassa kotiseuduilleen. Erityisen vaikeaa paluu on vanhuksilla, koska kaikki on rakennettava alusta lähtien, eikä heillä ole enää voimia siihen. Kaiken lisäksi usein välistä puuttuu yksi sukupolvi.

— Angolan kokemus oli mielessä, kun tein juuri diasarjaa vanhasta naisesta, jonka kaikki viisi tytärtä olivat kuolleet. Hän toimi kuuden lapsenlapsensa huoltajana, kuten on laita monella muullakin angolalaisella isoäidillä, kertoo Susi.

Ääni niille, joita ei kuulla

Myös kotimaassa Yhteisvastuu kerää tänä vuonna apua yksinäisten vanhusten auttamiseen.

— Tulevan mainoskampanjan tavoitteena on saada ihminen pysähtymään ja huomaamaan viestimme monien muiden viestien joukosta. Sen verran voin kuun vaihteessa starttaavasta keräyksestä paljastaa, että kysymme, onko ihmisessäkin parasta ennen –päiväys, kertoo Krista Susi.

Suden mukaan yksi nyky-yhteiskunnan epäkohdista on ikäihmisten syrjintä.

— On siirrytty vanhojen ihmisten mukanaan kuljettaman tiedon ja taidon arvostuksesta siihen, että ihminen, joka ei ole enää tuottava, ei ole minkään arvoinen, Susi kiteyttää.

Yhteisvastuukeräyksessä ajatellaan kuitenkin toisin: jokaisella ihmisellä on pyhä ihmisarvo. Tämä näkyy myös siinä, että keräyskohteita ei valita sillä perusteella, millä saataisiin eniten rahaa.

— Jos Yhteisvastuukeräys haluaisi kerätä aina mahdollisimman hyvän tuloksen, meidän kannattaisi ottaa joka vuosi teemaksi lapset. Mutta Yhteisvastuun ja kirkon diakonian perustehtävä on antaa ääni niille ihmisille, joiden ääni ei muuten tule kuulluksi. Myös niille, joista moni ajattelee, että he ovat pulassa omasta syystään.

Keräyksen markkinointi on tullut entistä vaativammaksi, sillä viestien määrä on kasvanut huikeasti.

— Kymmenen vuotta sitten riitti, kun presidentti julisti keräyksen avatuksi. Nyt tähän ei enää voida luottaa, vaan näkyvyyden eteen pitää tehdä paljon työtä, pohtii Susi.