Hannu Raittila karauttaa peltilehmällään Mikkelin korkeiden nietosten keskeltä Vantaalle. Loskaa halkovan, hieman huuruisen auton ulkopuolella ilma on raikas, kolmoskehä on suolattu mutta märkä.

— Apean näköistä, kirjailija kommentoi.

Vantaa voisi olla isänmaamme viimeisten aikojen vertauskuva. Kaupungista tulee hänelle hajanaisuuden, jonkin vasta kehkeytymässä olevan identiteetin ja ihmisyhteisön mielikuva.

— Herää kysymys missä olen, kun olen Vantaan sydämessä. Onko keskus Tikkurila vai Pyhän Laurin kirkko? Sama kysymys koskee Espoota, jonka niin sanottua keskustaa on vaikeaa hahmottaa.

— Vantaan valta-aorttaa pitkin ajaessa vastaan tulee jos jonkinlaista markettia ja jumboa, ikeaa, honkkaria ja biilteemaa. Täällä se kaupungin sydänveri sykkii autojen punaisina perävaloina. Me olemme ainakin matkalla jonnekin, sanataiteilija herkistyy pohtimaan Vantaan syvintä olemusta.

Miehen viimeisimmissä kirjassa, suureksi lamaromaaniksi mainostetussa Pamisoksen purkauksessa (WSOY 2005) tunnelmat ovat verrattomasti apeammat kuin kirjailijan "maagiseksi taikapiiriksi" mainitseman, dynaamisesti eteenpäin sykkivän kehätien varrella.

Karskikin 80-lukulainen kauhistuisi tätä menoa

Pamisoksen purkauksessa Hannu Raittila kirjoittaa muutaman myrskynsilmään joutuneen yksilön kautta työelämän huononemisen lyhyttä historiaa.

— Minua ei kiinnostanut niinkään itse lama kuin se, mitä siitä seurasi 1990-luvulla, jonka mittaan meistä tuli tällaisia kuin nyt olemme. Suomen suuri muutos tapahtui noin kymmenen vuoden aikana. Jos sammakko heitetään kiehuvaan veteen, se kuolee heti. Mutta jos se kiehautetaan hitaasti, se kestää yllättävän paljon kuumuutta.

— Olemme vain hitaasti sopeutuneet siihen, että maailma ympärillämme on muuttunut ja meistä on tullut ihmisinäkin erilaisia. Mutta jos 1980-luvun alusta herätettäisiin henkiin joku aika karski mies ja hänet heitettäisiin suoraan 2000-luvulle niin kuin se kiehuvaan veteen pantu sammakko, luulenpa, että hän purskahtaisi itkuun ja kauhistuisi tätä menoa, Finlandia-palkittu prosaisti profetoi.

Hän huomauttaa, että lama tuotti suunnattomasti uhreja. Tuhansia ihmisiä menetti henkensä, vielä useampi haavoittui tai rampautui. Lama tuhosi elinkelpoisia koteja, perheitä ja firmoja. Moni kantaa sen seurauksia elä-män-sä loppuun asti. Eikä uhreista enää paljon puhuta.

Suomessa on Raittilan mielestä yllättävän kova henkinen ilmapiiri. Äärioloissa eläneen kansan maailmankäsitystä muovaa muisto hädästä ja kadoista, vainolaisten uhasta ja nälästä. Meillä on kuitenkin kuvitelma, että suomalaiset ovat solidaarisia; kyläyhteisö, jossa on totuttu pitämään kaikista huolta.

Paatuneilla päättäjillä
ei varaa pehmoiluun?

— Heti kun lama tuli käsitimme, että nyt syttyy talvisota. Valtioneuvosto perustaa epädemokraattisen, kolmen–neljän ministerin sisäpiirin, joka tekee päätökset. Kovia leikkauksia perustellaan sillä, että ajat ovat ankarat ja isänmaa niin suuressa vaarassa, ettei ole varaa pehmoiluun. Vaikka kyse on vain siitä, että bruttokansantuote laskee muutamaksi vuodeksi yhdessä maailman rikkaimmista maista.

Hannu Raittilan mukaan päättäjät olivat kuin mielensä paaduttanut rykmentin komentaja, joka joutuu lähettämään miehiä tehtäviin, joista ei tulla takaisin. Puhuttiin "ainoista vaihtoehdoista", vaikka asiat olisi voinut tehdä tuhannella tavalla.

— En usko, etteikö pahimmin ylivelkaantuneita, takausloukkoihin ja luottoihin kaatuneita olisi voitu kohdella humaanimmin. Se olisi maksanut vain pienen osan laman kustannuksista. Pankkien pelastaminen katsottiin tärkeimmäksi.

— Kun siirryimme lamasta nousukauteen, valtionvarainministeriön ankara retoriikka ei muuttunut. Edelleen me olemme liemessä, älkää keikuttako venettä! Kansa on opetettu käsittämättömän nöyräksi. Suomalainen perusele on käden puristaminen nyrkkiin — taskussa, Raittila kritisoi.

Hänen romaaninsa piirtää "1990-luvun kasvattaman selviytyjätyypin kokovartalokuvaa: kova kylmä, häikäilemätön, täysin illuusioton".

Turpa kiinni ja
tehkää mitä käsketään!

Hannu Raittila antaa romaanihahmonsa havaita, että markkinatalouden kieroutumia kritisoivia ajatuksia kuullaan enää Erkon kaltaisilta kapitalisteilta ja piispoilta.

— Näen kirkossa paljon sosiaalista vastuuntuntoa ja aitoa kristillistä suhtautumista kärsiviin lähimmäisiin. Kirkko on markkinoiden armottoman hengen vastavoima.

— Markkinoiden edustajat ovat todenneet piispoille, että pysykää lestissänne. Pitäkää turpanne kiinni taloudesta ja tehkää, mitä me käsketään! Puolueet on jo sidottu talouden rakkikoiriksi. Juuri kukaan ei enää uskalla sanoa, että talous on vain väline, ei päämäärä, Raittila ripittää.

Kehäänsä kiertävät 2000-luvun kuluttajat näyttävät suuntaavan mieluummin ostostemppeleihin kuin kirkkoihin. Raittila arvelee, että autoillaan kaupoille kiirehtivien ihmisten mielessä saattaa kuitenkin käydä, että tuolla jossain on se Pyhän Laurin kirkkokin ja tuolla se toinen…

— Kirkot kertovat, että on täällä eletty ennen suurmyymälöitäkin. Me tarvitsemme niitä, mutta marketeista ei löydy kaikki se, mitä tarvitsemme elääksemme. Luulen, että jossain vaiheessa tapahtuu taas ihmisten lähentymistä kirkkoon.

— Kirkon pitäisi, jääkiekkotermein, jatkaa kärsivällisesti omaa peruspeliään ja luottaa, että se tuottaa tulosta. Ei pitäisi sortua hysteerisiin ketjunvaihdoksiin ja omituisiin tai koomisiin uusiin konsepteihin. Kirkon konseptissa ei ole vikaa, se on testattu. Kirkon arvo nousee perusasioista, ei mistään mediatemppuilusta.

— En lähtisi kauheasti muuttamaan kirkon peruslinjaa. Toivon kuitenkin, että kirkossa osattaisiin vaalia viimeisen 15 vuoden aikana lisääntynyttä yhteiskunnallista valveutuneisuutta ja radikalisoitunutta lähimmäisestä huolehtimista, Raittila toteaa.

Itseään hän luonnehtii "penseäksi luterilaiseksi", joka on antanut kastaa lapsensa ja hoitanut asialliset hommat. Ei sen enempää, eikä vähempää.

Uuspakana palaa raamit kaulassa kirkkoonsa

Kirjailija viittaa kädellään jonkun matkaa Ikeasta eteenpäin: Siellä on Honkanummen hautausmaa, jossa lepää kokonainen kaupungillinen kansaa.

— Ihminen ei halua ajatella sitä, että joskus tulee noutaja. Mutta jokainen joutuu ajattelemaan jossain vaiheessa kuolemaa. Monella ei ole enää kristinuskon tarjoamaa lohtua tai kirkon rituaalista turvaa, kun kuolema kohtaa.

Hannu Raittila arvelee, että kristinuskon sisällöistä luopunut saattaa kaivata kirkon tarjoamia rituaaleja lohdukseen tiukan paikan tullen.

— Kirkon suuri kysymys on, miten kohdata sisar tai veli, joka ei usko iankaikkisuuteen eikä Jumalaan, mutta haluaa kirkolta lohtua. Kirkossa on yhä enemmän jäseniä, jotka haluavat saada sakramentit, vaikka he saattavat sanoa suoraan, etteivät usko mihinkään. He haluavat toimia ehkä jopa seurakunnan hallinnossa tai pappeina.

— Yhtäkkiä ihmiset saattavat oivaltaa, että miksen minäkin voisi olla kirkonmenoissa mukana, vaikken usko! Asia tulee julkiseksi ja muodostuu epäuskoisten jäsenten alakulttuuri, joka ei olekaan kohta alakulttuuri. Jokainen ihminen on avoin kaikelle ja jokaisella on etsikkoaika koko ajan.

Tässä tilanteessa moni saattaa pelätä kirkon sulautumista maailmaan, Raittila epäilee. Tilanteen voi hänestä tulkita kirkossa niinkin, että Jumalan pelastussuunnitelmat ovat moninaiset.

— Olisin kauhean pettynyt ja masentunut kirkkoon, jos se ei ottaisi avoimin mielin vastaan kaikkia epäuskoisia lohdun etsijöitä. Se olisi epäkristillistä. Sanoisin, että hyvänen aika, mitä te pelkäätte uskovaisina, jos nämä ihmiset uskaltavat katsoa kuolemaakin silmästä silmään uskomatta mihinkään.

— Jos kirkko ei uskalla kohdata nykyihmisiä sellaisenaan, missä on kristittyjen rohkeus? Missä on se Jumalan sotajoukko, joka oli alkuseurakunnasta lähtien niin peloton? Suvaitsemattomuus olisi täydellistä vellihousumaisuutta. Kirkkoon raa-mit kaulassa pyrkivät, maallistuneet ihmiset osoittautuisivat rohkeammiksi. En voi uskoa tätä kristityistä, Raittila spekuloi kansankirkkomme tulevaisuudenkuvia.

Sodoma ja Gomorra
saavat odottaa

Hannu Raittila pitää yhteiskunnan kehittymistä ristiriitaisena prosessina. Koko ajan on sekä hyviä että huonoja tendenssejä. Hyviä vähintäänkin yhtä paljon.

— Vaikka minulla on kriittisiä käsityksiä Suomen ja maailman menosta, en elä sellaisessa maailmanlopun uskossa, että asiat menevät koko ajan huonompaan suuntaan ja ihmiskuntaa uhkaa Sodoman ja Gomorran kohtalo.

— Nuorisoa en näe kadotettuna sukupolvena. Heissä on ällistyttävän älyttömiä piirteitä, mutta myös paljon hyvää. En halua tulkita, ettei niistä huonoina pitämistäni piirteistä voisi kehittyä jotain positiivista. Luotan, että elämä löytää aina uomansa. Ei pidä tulkita pelottavia asioita niin, että nyt taivas putoaa.

— Nuorilla on paljon suhteellisuudentajua ja joustavuutta, joita tarvitaan isoista muutoksista ja monimutkaisista ongelmista selviämiseen. He tietävät maailman olevan täynnä väkivaltaa, pornoa ja muuta inhottavaa skeidaa, jossa hekin joutuvat ehkä kahlaamaan polviaan myöten. Nuoret eivät kuitenkaan suhtaudu hysteerisesti noihin tolkuttomiin ilmiöihin, itse pian viisikymppinen Raittila toteaa.