Sata vuotta täyttävää Kotimaa-lehteä on pidetty vähintään kirkon epävirallisena äänenkannattajana. Tai ainakin lehdelle on asetettu tällaista roolia. Päätoimittaja Olav S. Meliniä ajatus kiusaa.

— Kotimaa on kirkollinen ääni, mutta se ei ole kirkon äänenkannattaja. Lehden tehtävä on olla itsenäinen ja riippumaton. Muunlainen journalismi ei länsimaisessa yhteiskunnassa ole uskottavaa, sanoo Melin.

Kotimaan omistajiin kuuluvat sekä Kirkkohallitus että seurakuntien palvelujärjestö Kirkkopalvelut. Omistajan rooli ei Melinin mukaan ole puuttua lehden journalistiseen sisältöön.

— Kirkossa tämän asian ymmärtäminen on vaikeaa. Mutta jos halutaan tehdä hyvää kristillistä lehteä, sitä pitää tehdä samoilla periaatteilla kuin maallisiakin lehtiä, korostaa Melin.

Suhteesta kirkkoon Melin käyttää samoja sanoja kuin edeltäjänsä Tapani Ruokanen aikoinaan: kriittinen, mutta solidaarinen.

Pravdaa ei pitkään luettaisi

Melinillä on pitkä kokemus kristillisten lehtien päätoimittajuudesta. Vuosina 1982–1999 hän toimi ruotsinkielisen seurakuntalehti Kyrkpressenin päätoimittajana. Sieltä hänet kutsuttiin Ruotsiin Kyrkans Tidningin päätoimittajaksi. Maaliskuun alussa hänestä tuli Kotimaan päätoimittaja Jaakko Eleniuksen jäädessä eläkkeelle.

— Ruotsissa käytiin ihan samanlaista keskustelua lehden roolista kuin täällä. Olin ollut päätoimittajana vasta kuukauden, kun jo tuli lähetystö sanomaan, että siellä ei olla totuttu siihen, että päätoimittaja ottaa kantaa.

Suomessa Melin on ensimmäisen päätoimittajavuotensa aikana jo joutunut puolustamaan lehden asemaa itsenäisenä uutisvälittäjänä, kun Kotimaa julkaisi uutisen kirkkohallituksen hedelmöityskannanotosta.

Kirkon tiedotuskeskuksen tiedote korosti kannanoton kokonaisuutta, perheen ja isän roolia. Kotimaa löysi kuitenkin uutisen siitä, että kirkko muutti kantaansa suhteessa avioparin ulkopuolisten sukusolujen käyttöön.

— Luin tiedotteen monta kertaa ennen kuin löysin varsinaisen uutisen. Jonkun asian tekee uutiseksi se, että siihen sisältyy muutos entiseen. Uutinen oli se, että kirkon kanta hedelmöityshoitoon jyrkkeni.

Kotimaan uutisesta seurasi keskustelu, joka oli Kirkkohallituksen kannalta kiusallista. Kotimaan suljetussa seminaarissa, jossa oli paikalla noin 70 ihmistä, arkkipiispa Jukka Paarma esittikin kysymyksen, tarvitseeko kirkko Kotimaan rinnalle oman lehden. Lehden, joka kertoisi kirkon kannan siten kuin se pitäisi kertoa.

— En voi kommentoida tuota tietoa, koska kyse on suljetusta tilaisuudesta. Yleisellä tasolla vastaan, että keskustelun aikana on sanottu, että kirkko tarvitsee oman lehden. Olen vastannut tähän, että jos kirkon lehti olisi sellainen, joka toistaa kirkkohallituksen kantoja niin kuin ne on pöytäkirjoihin kirjoitettu, en usko, että sitä kukaan pitkään jaksaisi lukea. Se on haikailua Moskovan aikaan.

Verkkolehden avulla
uutisointi nopeutuu

Jos ja kun kirkko tarvitsee oman äänen, tehtävä kuuluu Melinin mielestä Kirkon tiedotuskeskukselle. Kotimaan tehtävä on kuitenkin toinen. Lehti tekee uutisia kirkosta ja yhteiskunnasta ja pitää yllä avointa keskustelua.

— Meidän täytyy olla paras kirkollinen uutisväline. Se tarkoittaa sitä, että jos Helsingin Sanomat tekee ensimmäisenä uutisen, joka koskee kirkkoa ja johon meillä olisi ollut mahdollisuus tarttua, olemme epäonnistuneet työssämme, Melin kiteyttää.

Koska Kotimaa ilmestyy vain kerran viikossa, uutisvälineen tehtävä on lehdelle melkoinen haaste.

— Viikkolehdessä tehtävä on oikeastaan mahdoton, mutta korjaamme asian käynnistämällä tammikuussa verkkoversion. Verkkolehteä päivitetään uutisten mukaan päivittäin. Tavoite on, että kun esimerkiksi jossakin on piispan vaali ja äänet on laskettu, niin meillä on saman tien piispaksi valitun ehdokkaan tuoreet kommentit.

Uutistehtävän lisäksi Kotimaan roolina on kirkollisen keskustelun ylläpitäminen.

— Meillä käydään vilkasta keskustelua paperilehdessä. Tarkoitus on, että keskustelua voidaan jatkossa käydä myös netissä. Siinä edellytämme kuitenkin kirjautumista, koska uskon asioista keskustellessa tunteet ovat pinnalla. Päätoimittajana kannan myös nettiversiosta juridisen vastuun, Melin muistuttaa.

Homokeskustelu herkkä aihe

Kotimaata ja sen päätoimittajaa on kipakassa kirkollisessa keskustelussa syytetty myös "oman pesän likaamisesta", kun lehti on uutisoinut asioita, joista monen mielestä pitäisi vaieta.

— Olen vastannut tähän, että lehden tehtävä on kertoa asioista avoimesti. Eikä kirkossa saa olla mitään sellaista, joka ei kestä päivänvaloa. Niin kuului edesmenneen arkkipiispa Martti Simojoen hyvä ohje.

Jos aihe on erityisen hankala, Melin haluaa varmistaa, että jutun tekijällä on "kriittinen etäisyys aiheeseen".

— Kun teimme uutisen papeista, jotka ovat omin luvin siunanneet homopareja, väitettiin, että jutun kirjoittaja on homoseksuaalien oikeuksia kirkon sisällä puolustavan Yhteys-liikkeen jäsen. Tämä ei pidä paikkaansa. Olen hyvin tarkka tässä suhteessa. Toimittajan on pystyttävä lähestymään tällaista aihetta puolueettomasti.

Uutisen ilmestyttyä Kotimaata syytettiin kannan ottamisesta kiistanalaiseen asiaan.

— Uutinen on uutinen, ei lehden kannanotto. Kannanotot ilmestyvät pääkirjoitussivulla. Tässä asiassa en ole halunnut ottaa kantaa, koska piispainkokouksen työryhmä tekee parisuhdelain seurauksista selvitystä ja haluan tukea vapaata keskustelua. Keskustelun tukeminen ja kannustaminen on nyt lehden kanta, Melin pohtii.

Ruotsin kirkossa tehtiin hiljattain päätös, jonka mukaan kirkko siunaa rekisteröidyt parisuhteet.

— Ruotsalaisia haukutaan monta kertaa siitä, että he tekevät hätiköityjä päätöksiä. Yhdyn monessa suhteessa tähän kritiikkiin, mutta tätä nimenomaista päätöstä on Ruotsissa pohdittu vuodesta 1973, sanoo Melin.

Moniuskontoinen Ruotsi

Suomen kirkon sisällä ruotsalaisia pidetään usein maallistuneina ja sikäläisten piispojen kannanottoja joko ihmetellään, kauhistellaan tai ihastellaan.

— Samoista asioista Ruotsissa puhutaan ja yhtä pontevasti ja intohimoisesti kuin meillä.

— Maallistuminen pitää jossain määrin paikkaansa, mutta enemmänkin kyse on siitä, että kirkollinen elämä kulkee toisia ratoja kuin täällä Suomessa. Hurskaus on lämpimällä tavalla esillä jumalanpalveluksissa. Olof Palmen ja Anna Lindin murhat, Estonia ja tsunami ovat osoittaneet, että ruotsalaisilla on voimakas yhteenkuuluvaisuuden tarve. Se saa uskonnollisia ulottuvuuksia. Tsunamin jälkeen Tukholman suurkirkko oli monena iltana tupaten täynnä, kun Suomessa pidettiin vain pari tilaisuutta, Melin muistelee.

Ruotsin kirkolla ei kuitenkaan ole samanlaista arvovaltaa ja asemaa kuin kirkolla Suomessa.

— Se johtuu kolmesta asiasta. Ensinnäkin kirkko oli pitkään valtionkirkko sanan varsinaisessa merkityksessä ja monet ihmiset suhtautuivat siihen kuin virastoon. Toiseksi Ruotsi on hyvin moniuskontoinen ja monikulttuurinen maa. Kolmanneksi, kun kouluissa ei ole uskonnonopetusta, ihmiset eivät tunne kirkkoa.

Viime mainittu on johtanut siihen, että radikaaleille kristillisille ääriliikkeille on tilausta. Osa hengellisestä etsinnästä ohjautuu näihin liikkeisiin, koska niillä on valmiit vastaukset kysymyksiin, joita ihmiset eivät hengellistä asioista tietämättöminä osaa itse edes muotoilla.

Tavoitteeksi toisen kunnioittaminen

Niin suomalaisen kuin ruotsalaisenkin kirkollisen keskustelun ongelma on Melinin mukaan se, että eri mieltä oleva saa kovin helposti leiman otsaansa ilman, että hänen perustelujaan kunnolla kuunnellaan.

— Tavoite olisi, että vaikeista hengellisistä ja eettisistä asioista keskusteltaessa opittaisiin kunnioittamaan toista ihmistä ja hänen oi-keuttaan muodostaa oma kantansa, vaikka se olisikin väärä. Kun luen sitä kritiikin tulvaa, jossa tuomitaan toisia helvettiin ja lyödään Raamatulla päähän, tulen surulliseksi. Mutta täytyy sanoa, että myös keskustelun toinen laita, liberaalisti ajattelevat, osaa lyödä omia leimojaan, Melin harmittelee.

Hän toivoo, että piispat ottaisivat kirkon sisäisessä keskustelussa edelläkävijän roolin.

— Minusta se, että piispojen pitää olla aina samaa mieltä, ennen kuin he voivat sanoa jotakin, ei oikein kuulu nykyaikaan. Sitten kun päätös on tehty, tarvitaan tietenkin piispojen konsensusta. Mutta kun asioista keskustellaan, piispat voisivat näyttää esimerkkiä fiksusta tavasta olla eri mieltä, Melin ehdottaa.

Hukkaako kirkko mahdollisuutensa?

Samaan aikaan kun kirkossa väännetään kättä eettisistä kysymyksistä ja iltapäivälehdet myyvät moralistisilla jutuilla kirkonmiesten ja naisten tekemisistä, ilmassa on aitoa hengellistä etsintää. Melin muistuttaa, että kirkon perimmäinen tehtävä ei ole olla moraalinvartija, vaan jotain aivan muuta.

— Kirkon varsinainen tehtävä on saarnata ilosanomaa armosta ja anteeksiannosta. Pelkään, että kirkko hukkaa ilmassa olevan etsinnän keskittyessään riitelyyn eettisistä kysymyksistä.

Melin kertoo käyneensä Helsingin seurakuntien Armo-kampanjan tilaisuudessa, jossa Jussi Parviainen ja Jari Sarasvuo kertoivat uskostaan.

— Sisältöön en puutu, mutta oleellista oli, että kirkkosali oli täynnä väkeä. Keski-ikä oli noin 30 vuotta ja ihmiset istuivat siellä kolme tuntia. Kyllä se jotakin tämänhetkisestä maaperästä kertoo.

Kotimaa poliitikkojen hampaissa

Päätoimittaja Tapani Ruokanen joutui Esko Ahon puhutteluun, Jaakko Elenius suututti puolestaan Paavo Lipposen.

Vuonna 1905 perustettu Kotimaa ei ole vanhin kirkollinen lehti, mutta se on niistä merkittävin. Valtakunnallisen lehden historiassa näkyvät kansan ja kirkon kehitysvaiheet: Suomen ja maailmanpolitiikka, kirkon sisäinen kehitys, herätysliikkeiden väliset jännitteet sekä taloudellinen lama ja sitä seurannut nousukausi.

Juhlavuoden kunniaksi valmistunut filosofian tohtori Johanna Sumiala-Seppäsen kirja Kaksi kotimaata osoittaa, että viimeiset 25 vuotta ovat olleet lehden historiassa erityisen myrskyisää aikaa.

Lehteä on kehitetty yhteiskunnallisesti kantaaottavammaksi, mutta siitä on seurannut se, että Kotimaa on välillä joutunut napit vastakkain sekä kirkon johdon että maallisen vallan kanssa.

1990-luvun puolivälissä Kotimaa suututti Keskustan ja menetti samalla tukun tilauksia erityisesti Pohjanmaalta. Päätoimittaja Tapani Ruokanen oli mukana Martti Ahtisaaren kannattajalistalla. Hän myös kirjoitti pääkirjoituksen, jossa Esko Ahon hallitusta kritisoitiin "historian epäkristillisimmäksi hallitukseksi".

Tästä alkoi tapahtumasarja, joka Sumiala-Seppäsen kirjan mukaan johti siihen, että päätoimittaja kutsuttiin pääministerin puhutteluun ja Mauri Pekkarinen kävi kirkkohallituksessa vaatimassa Ruokasen eroa.

Ruokasta ei erotettu, mutta kirkkohallitus pyysi kaikessa hiljaisuudessa hänen tietämättään Keskustalta anteeksi, mitä Ruokanen kirjassa pitää "aivan törkeänä tekona kirkon puolelta".

Vuonna 1996 Ruokanen valittiin Suomen Kuvalehden päätoimittajaksi. Ruokasen seuraajaksi Kotimaahan valittiin herännäisjohtaja Jaakko Elenius. Tämä toimi valintahetkellä sanomalehti Pohjalaisen päätoimittajana.

Eleniuksen aikana ärsyyntyi puolestaan pääministeri Paavo Lipponen. Syynä oli lehden kieltäytyminen sille tarjotusta Lipposen haastattelusta, koska päätoimittaja Elenius pelkäsi tämän käyttävän Kotimaata hyväkseen meneillään olevassa Alho–Sunqvist-jupakassa. Taustalla olivat myös toimituksen sisäiset ristiriidat.

Eleniuksen aikana Kotimaan tilanne kuitenkin vakiintui. Lehti otti edelleen yhteiskunnallisesti kantaa, mutta korosti samalla voimakkaasti kansankirkollisuuttaan. Olav S. Melin on jälleen askel räväkämpään suuntaan, ei välttämättä kirjoittajana, vaan lehden uutistehtävää korostavana ammattijournalistina.