Rakkain veisu on virsi

Vantaan Laurin nettisivuilla järjestetyssä äänestyksessä rakkaimmasta nuoren seurakunnan veisusta oli kaksi laulua ylitse muiden: Onneni on olla Herraa lähellä ja Kirkossa.

Suosikkiveisuista kumpikin on nykyisin tuttu muualtakin kuin nuortenilloista tai rippileireiltä. Onneni on olla Herraa lähellä on noussut punaisesta kirjasta nykyiseen virsikirjaan. Kirkossa on puolestaan viime viikkoina soinut tiuhaan radiossa Samuli Edelmanin laulamana.

• Onneni on olla Herraa lähellä (11,6 %) säv. Pekka Simojoki, san. Anna-Mari Kaskinen
• Kirkossa (10,9 %) säv. Tapani Nuutinen, san. Mirjami Lähteenkorva
• Varjoista maan (9,5 %) säv. ja san. Pekka Simojoki
• Lapsuuden usko (6,3 %) säv. Hedy West ja Jaques Plante, san. Matti Nyberg
• Kuljeta ja johda (5,3 %) säv. Pekka Ruuska ja Jaakko Löytty, san. Pekka Ruuska
• Pidä minusta kiinni (5,3 %) säv. Jaakko Löytty, san. Anna-Mari Kaskinen
• Tänään häneen uskon (4,6 %) säv. Pekka Simojoki, san. Anna-Mari Kaskinen
• Pyhiinvaeltajan laulu (3,9 %) säv. ja san. Pekka Simojoki
• Siunaa koko maailmaa (3,9 %) säv. Enoch Sontonga, san. Jaakko Löytty
• Vuorilaulu (3,9 %) säv. ja san. Jukka Leppilampi

Nuoren seurakunnan veisukirja toi nuorisomusiikin seurakuntiin 35 vuotta sitten.

Ensimmäinen Nuoren seurakunnan veisukirja vuodelta 1970 on vaatimaton 80-sivuinen vihkonen. Lauluja on 108, eikä niissä ole nuotteja, ei edes sointumerkintöjä. Mutta kannet olivat jo silloin punaiset.

— Punaiset ne olivat luultavasti siksi, että ennen sitä oli jo koottu punakantisia veisukokoelmia. Tuskin sillä mitään poliittista merkitystä oli. Tarkoitus oli varmaan vain erottautua, tuumii ensimmäisen veisukirjan toimittanut Kari Pekka Kinnunen.

Vallankumouksellinen punainen kirja kuitenkin oli.

— Se synnytti uudenlaisen nuoren seurakunnan kulttuurin. Eivät nuoret olisi samalla lailla innostuneet laulamaan virsiä tai vanhoja hengellisiä lauluja, Kinnunen pohtii.

Uudentyyppistä hengellistä musiikkia oli jonkin verran tehty ja laulettu jo 1960-luvun puolivälistä saakka. Enimmäkseen kirkon nuorisotyössä oli silti käytetty virsiä, koti- ja ulkomaisia hengellisiä lauluja sekä eri herätysliikkeiden laulukirjoja.

Veisukirjaa kootessaan Kinnunen oli teologian opiskelija ja työskenteli Nuorten keskuksen julkaisu- ja koulutussihteerinä. Nykyisin hän on Korson seurakunnan kirkkoherra.

— Kokosin valikoiman ihan oman makuni mukaan. Kukaan ei varmaan silloin tajunnut, mitä siitä seuraisi ja mikä merkitys nuoren seurakunnan veisuilla tulisi seuraaville sukupolville olemaan.

Nuotioilloista jumalanpalveluksiin

Vaikka kirjan ensimmäinen painos loppui hetkessä, kaikki eivät olleet varauksettoman innostuneita. Kari Pekka Kinnunen muistelee, että vastustusta tuli varsinkin musiikillisen korkeakulttuurin edustajilta. He eivät pitäneet veisuja tarpeeksi laadukkaina ja katsoivat, että kirkollisen musiikin pitää olla klassista.

Tällaista kritiikkiä tuli erityisesti kanttoreilta, jotka työkseen kehittävät kirkon musiikkia. Siksi veisujen läpimurtoon kirkossa vaikuttivat erityisesti nuorisopapit ja nuorisotyönohjaajat. On Kinnunen itsekin opetellut kitaralla säestämistä Helsingin Tuomiokirkkoseurakunnan nuorisopappina 1970-luvun alussa.

Kinnunen muistelee, että veisukirjaa moitittiin aikoinaan myös siitä, että se heikentää virsien asemaa. Hän myöntää, että kritiikissä on perää.

— Minusta on vähän sääli, kuinka vähän rippikouluissa ja seurakuntien nuorisotyössä nykyisin käytetään virsiä. Meillä Korsossa rippikoulussa opetetaan perusvirret eli ne, joita tarvitaan kirkollisten toimitusten yhteydessä, elämän murroskohdissa.

Punaisen kirjan veisut eivät ole jääneet vain rippileirien iltanuotioille tai seurakunnan nuorisotiloihin. Nuorten hartaushetkissä ne tuotiin kirkkoon ja niitä alettiin käyttää jumalanpalveluksen elementteinä. Veisujen asema kirkossa on niin vahva, että niitä on nostettu myös uuteen virsikirjaan.

Yhdessäoloa ja kevyttä teologiaa

Kari Pekka Kinnusen mielestä veisut ovat nimenomaan nuorisokulttuuria. Se, mikä puhuttelee rippikouluikäistä, saattaa aikuisesta olla naiivia.

— Laulujen teologia on aika kevyttä, sellaista "Kerran usko lapsuuden" -tyyliä, mikä on tietysti ymmärrettävää. Sanat voivat olla vähän falskeja, mutta samalla ne ovat usein herkkiä ja koskettavia. Osa laulujen sanoituksista ei kestä elämän todellisuutta. Osa veisuista kuitenkin kertoo uskosta ja eettisestä elämästä todentuntuisesti, Kinnunen miettii.

— Yhdessä laulaminen on ollut hirveän tärkeää. Veisutkin ovat uskon tulkintaa, tunnustusta ja rukousta. Enemmän kuin pelkkiä lauluja.

Veisukulttuuri yhdistää nykyvanhempia ja heidän ripari-ikäisiä lapsiaan, vaikka punaisen kirjan sisältö on vuosien varrella muuttunut moneen kertaan.

Ensimmäisestä veisukirjasta löytyy silti lauluja, jotka ovat mukana myös tuoreimmassa, tänä vuonna ilmestyneessä laitoksessa. Kestosuosikki Lapsuuden usko oli mukana jo silloin. Myös gospelklassikot Swing low ja All night, all day ovat kaikuneet iltanuotioilla jo 35 vuotta.