Portugalilainen José Luis Peixoto (s. 1974) on yksi eurooppalaisen nykykirjallisuuden kiinnostavimmista nimistä. Hänen esikoisromaaninsa Tyhjä taivas on palkittu alle 35-vuotiaille kirjailijoille myönnettävällä José Saramagon palkinnolla vuoden parhaana portugalinkielisenä kirjana.

Peixoto maalaa esiin eteläeurooppalaisen maalaismaiseman ja ihmiset, jotka ovat ajan ja paikan kahlehtimia. Maisema pysyy samana, kun sukupolvi toisensa jälkeen kamppailee ilojensa ja surujensa kanssa.

Tyhjä taivas kertoo lammaspaimen Josén ja hänen samannimisen ja samaa ammattia harjoittavan poikansa tarinat. Elämänfilosofisella tasolla Peixoto on fatalisti, kohtaloon uskoja.

Hänen fatalisminsa on äärimmäisen pessimististä: isän ja pojan elämään nivoutuvat muut kyläläiset kokevat vääjäämättä kurjan kohtalon. Isän sanat ja ajatukset ovat myös pojan sanoja ja ajatuksia, kumpi tahansa voi ajatella seuraavasti: "En valinnut tätä kohtaloa. Valitsin tieni epäillen, että ne saattaisivat olla kaikki samanlaisia. Ja ne olivat kaikki yksi ja sama tie…"

On arvokasta, että joka puolelta tulvivan amerikkalaisperäisen henkisen valmennuksen ja positiivisen ajattelun vaatimusten keskellä jotkut ajattelijat uskaltavat hyväksyä myös lohduttomuuden elämään kuuluvana asiana. Peixoton kerronta kietoutuu välillä naturalistiseen ja groteskiinkin kuvaukseen. Kaikkien kyläläisten tuntemat yhteen kasvaneet kaksoset kohtaavat hitaan ja järkyttävän kuoleman. Sokean prostituoidun ja raajarikon taiteilijan tuhoon päättyvä avioliitto edustaa surullisuuden huippua.

Parasta kirjassa on kuitenkin sen omaperäinen, unenomainen tunnelma. Tarja Härkönen on onnistunut käännöstyössään erinomaisesti, sillä lukija on unenomaisen surun ja tuskan ilmapiirissä kirjan ensimmäiseltä lehdeltä loppuun saakka.