Kiireinen kaupunkilainen astuu K-junaan. Kulkee ajatuksissaan ikkunapaikalle ja istuu alas. Matka alkaa, ja on aikaa pohtia kaikenlaista. Pian hän havaitsee ikkunasta parven muuttolintuja, jotka ovat kauniissa muodostelmassa lentämässä kohti kaukaista määränpäätään.

Kiireinen kaupunkilainen ryhtyy muistelemaan, milloin viimeksi on nähnyt muuttolintuja. Taisi olla joskus silloin lapsena, tai no ainakin hyvin kauan sitten. Hänestä tuntuu, että lapsena näki muuttolintuja useammin. Ehkä silloin oli ulkona enemmän. Tai kiinnitti tarkemmin huomiota tuollaisiin asioihin.

Lapsena oli aikaa katsella. Nyt on vain tämä hetki, kun siirtyy junalla kiireestä toiseen.

Sanotaan, että lapsena tarvitaan tekemättömyyttä. Siis aivan sellaista tekemättömyyttä, johon eivät televisiot, videopelit tai harrastukset liity. Tekemättömyys aiheuttaa sen, että lapsi joutuu käyttämään omaa mielikuvitustaan ja kekseliäisyyttään keksiessään itselleen ajanvietettä.

Luovuus kehittyy parhaiten silloin, kun lapsi saa riittävästi aikaa ihmettelyyn ja pohtimiseen. Kun saa kokeilla ja yrittää erilaisia asioita ja saa antaa mielen leikkiä yhdessä uusien ja vanhojen kokemusten kanssa.

Entä meillä aikuisilla? Viime aikoina on keskusteltu paljon siitä, että nykymaailman meno tarjoaa aivan liian paljon kiirettä ja liian vähän lepoa. Ei ole riittävästi aikaa pysähtyä lataamaan akkuja fyysisesti, saatikka sitten henkisesti.

Samaan aikaan rummutetaan ylenpalttisesti luovuuden puolesta ja puhutaan luovasta taloudesta tulevaisuuden realiteettina. Ikävä kyllä näissä puheissa on unohdettu se, miten luovuus oikeastaan syntyy ja elää.

Positiivisessa luovuudessa ja tasapainoisessa ihmiselämässä on kyse työn ja levon sopivasta suhteesta. Siinä voi joutua joskus puristamaan itsestään paljon, mutta samalla löytyy myös hetkiä, jolloin on mahdollisuus riittävään lepoon ja maailman asioiden ihmettelyyn. Pitäisikö meidän pitää lepopäivästä entistä tiukemmin kiinni?