Istutaan eturiviin, siellä on paremmat jalkatilat, Klaus Härö sanoo, ja kävelee reippaasti alas elokuvateatterin portaita.

Ollaan Bio Rexissä, helsinkiläisessä elokuvan pyhätössä. Punaiset istuimet ja verhojen peittämä valkokangas ovat osuva puite Härön haastattelulle: vieressäni istuu elokuvafanaatikko ja -–ohjaaja. 34-vuotiaana Härö on saavuttanut maineen lyhytelokuvillaan, dokumenteillaan ja erityisesti ensimmäisellä pitkällä elokuvallaan Näkymätön Elina.

Mainetta kaupataan tänä idolsien ja bigbrotherien aikana jokaisen haaveeksi. Härö kuitenkin vaikuttaa olevan kiinnostuneempi tekemisestä kuin jälkimainingeista. Vaikutelma syntyy nopeasti hänen puhuessaan. Olisiko tässä sitä harvinaista "osaajan nöyryyttä"?

Uusi elokuva sotalapsista

Median edustajat ovat haastatelleet Häröä koko päivän. Syy uusimpaan kiinnostuksen ryöppyyn on ohjaajan toinen kokopitkä elokuva Äideistä parhain, joka on tulossa ensi-iltaan syyskuun lopussa.

Kotimaassa ja ulkomailla palkittu Näkymätön Elina kertoi Pohjois-Ruotsin suomalaisalueella isänsä menetyksen ja oman identiteettinsä kanssa kamppailevasta koulutytöstä. Äideistä parhain tarttuu toiseen suomalaisittain mielenkiintoiseen aiheeseen, sotalapsien kohtaloon.

Elokuva perustuu löyhästi Heikki Hietamiehen omakohtaiseen romaaniin, ja kertoo yhdeksänvuotiaasta Eerosta, jonka äiti pakottaa lähtemään sodan alta Ruotsiin. Skoonen vieraissa maisemissa kieliummikko elää läpi suuren yksinäisyyden, mutta löytää lopulta turvallisuuden ja ilon uudesta elämänpiiristä ja uskaltautuu rakastamaan sijaisäitiään. Kaksinkertaisen hylkäämisen poika kokee, kun hänet lähetetään takaisin Suomeen: naisen luo, jonka läheisyyteen ja välittämiseen hän ei enää osaa luottaa.

Tarinaan liittyy myös toinen, myöhempi aikataso, jolla jo iäkäs Eero hakee sovintoa koko elämän ajaksi etäiseksi jääneen oman äitinsä kanssa.

Äideistä parhain on erittäin taitavasti punottu kertomus. Erityisesti se on viiltävän kipeä kuvaus lapsen hylkäämisen kokemuksista.

Millaista sillä 10-vuotiaalla oli?

Härön mukaan oli johdatus, että hänelle tarjoutui mahdollisuus tehdä elokuva sotalapsista. Halu siihen oli virinnyt jo kymmenen vuotta sitten elokuvakoulussa, kun ohjaaja-opiskelija mietti, miksi niin ainutkertaisesta aiheesta ei oltu tehty elokuvaa.

— Sotalapsi oli minulle aluksi pelkkä sana, kaukainen asia. Mutta kun tarinoita sotalapsista alkoi niihin aikoihin tulla esille, havahduin miettimään, millaista oli sillä 10-vuotiaalla, joka lähetettiin tuntemattomaan. Selitettiinkö lapsille edes, minne he olivat menossa? Tuskin aina niin.

— Kuitenkin lapsi punoo vähistä langoista hurjankin todellisuuden: hänet lähetetään kauas, ja kun äidin kirjeessä kerrotaan, että ei tarvitse huolehtia, kotona kaikki on hyvin, herää ajatus, että "ahaa, kotona on kaikki hyvin, kun minut lähetettiin pois". Lapsi alkaa ajatella, että minua ei haluta.

— Traagista on, että kaikkien epätoivoinen rakkaus menee hukkaan, toiselta piiloon, vuosikymmeniksi tai kenties koko loppuelämäksi.

Sotalasten elämää sävyttäneet yksin jäämisen tunne ja hylkäämisen kokemus eivät ole vieraita nykyajassakaan, Härö muistuttaa. Liian monet lapset jäävät yltäkylläisessäkin ympäristössä yksin. Asia on tuttu monesta seminaarista, keskusteluohjelmasta, lehtijutusta.

Härön elokuvissa lapsen yksinäisyys saa katsojaa kourivan tunnun. Toivottavasti se herättelee myös ajatuksia ja keskustelua — vaikkei Härö halua saarnoja tehdäkään.

— Kyllähän omat arvoni ja vakaumukseni varmasti kulkevat elokuviini tiettynä vireenä. Kun esimerkiksi kuulee ja näkee, että lapset ovat kaltoin kohdeltuja ja voivat huonosti, nousee vimma, että näin ei saa olla, siihen pitää jotenkin vaikuttaa.

— Mutta en minä pyri tarjoamaan opetuksia, vaan mahdollisuutta samastumiseen. Eniten toivon, ettei katsoja elokuvani äärellä jäisi kokemaan, että "tässä olen minä ja muut", vaan pikemminkin tuntisi, että "minäkään en ole yksin, en ole ainoa, joka on kokenut kipeitä tuntoja, en ole yksin näiden asioiden kanssa".

Peppien ja Eemelien ystävä

Äideistä parhaimmassa, samoin kuin Näkymättömässä Elinassa huomiota herättää se, että ohjaaja uskaltaa ammentaa mukaan paljon surua ja raastavia tunteita. Teemat ovat raskaita.

— En minä erityisesti ole päättänyt tehdä elokuvia raskaista aiheista. Itse asiassa tekisin oikein mielelläni iloisen ja hauskan elokuvan. Mutta kun kerron seuraavan elokuvani aiheen, niin se vain vahvistaa tuota syntynyttä käsitystä.

Seuraavan, kokonaan Ruotsissa tehtävän ja jo tuotantovaiheessa olevan elokuvan keskushenkilönä on nuori kasvatuslaitokseen joutuva tyttö, jota uhataan pakkosterilisaatiolla. Päähenkilö joutuu taistelemaan oikeuksistaan itseensä ja elämäänsä.

Härö tunnustaa ihailevansa Hollywoodin kykyä yhdistää sulava, komea muoto ja merkityksekäs sisältö.

— Tarinoiden pitää olla tarpeeksi isoja, että ne jaksaa kertoa. Pohjalla tulee olla jokin maailmankatsomus. Kun sisältö ja ulkokuori ovat tasapainossa, elokuva on onnistunut.

Entä miksi lapsiteema kulkee niin kiinteästi läpi Härön tuotannon?

— Lapsiaiheiset elokuvat tekivät minuun opiskeluaikana vaikutuksen. Olen aina ollut esimerkiksi suuri Peppien ja Eemeleiden ystävä. Aloin ihmetellä, miten on mahdollista, että joku tanskalainen Billy August saattoi tehdä niin hyviä lasten kuvauksia kuin Elämäni koirana ja Pelle Valloittaja aivan naapurissa, kun meillä Suomessa ei vastaavaa kulttuuria juuri ollut. Siinä virisi toive, että saisin itse olla tekemässä sellaisia.

Härö ei tarkoita hyvillä lasten kuvauksilla mitään propellihattufilmejä, vaan pikemminkin kertomuksia lasten ja aikuisten suhteista.

— Varsinaisesti en halua lastenelokuvien tekijän kaapua harteilleni ottaa. Eivät kaikki aiheeni liity lapsiin. Ja tämäkin elokuva kertoo tarinaa lapsista aikuisyleisölle. Kaikki elokuvat, joissa on pääosanesittäjänä lapsi, eivät ole lastenelokuvia.

Kahden lapsen isä kertoo, että muistaa itse hyvin, millaista oli olla lapsi. Tarkoittaako se, että hänen elokuvansa ovat jonkinlaista tunteensiirtoa omista kokemuksista valkokankaalle?

— Eivät varsinaisesti. Mutta ohjaajan ammattitaitoa on tehdä työtä tietyssä "etunojassa", kuten alalla sanotaan, niin että tietää koko ajan, mitä on tapahtumassa ja miten juttujen pitää mennä.

Härön työjälki paljastaa, että hänellä on herkkyys kuunnella ja tunnistaa lapsen todellisuutta. Se on harvinaista viihdebisneksessä, johon elokuvakin kuuluu.

Koulun elokuvakerhon ovia kolkuttelemassa

Elokuva on ollut Härön intohimo nuoresta pitäen.

— En osaa antaa järkevää vastausta siihen, miksi valitsin ilmaisuvälineeksi juuri elokuvan. Minua vietiin lapsesta pitäen paljon teatteriin ja elokuviin ja minusta tuli leffafriikki aika nuorena.

— Kolkutin koulun leffakerhon ovia lohduttomana, kun en vielä yltänyt jonkin elokuvan ikärajaan. Katkeraa oli sekin, kun meillä ei ollut videoita, mutta kavereilla oli, ja he katsoivat niistä ninjakilpikonnia, kun minä olisin halunnut nähdä Kummisedät ja italialaisia, saksalaisia ja ranskalaisia klassikoita.

— Ehkä elokuvaharrastus alkoi Teräsmiehillä. Vähitellen rupesin ymmärtämään, että ahaa, näissä on totta toinen puoli, ne kuvaavat jotain minunkin elämästäni. Lopulta elokuvista tuli minulle tapa hahmottaa maailmaa.

Samaan aikaan, kun nuori Härö porautui elokuvien maailmaan, kasvoi halu päästä myös luomaan itse. Kaverin kanssa he tekivät kaitafilmejä, joissa oli käsikirjoitus, puvustus ja lavastus. Vakavammaksi tekeminen muuttui taideteollisen korkeakoulun elokuvataiteen osastolla.

— Siellä tajusin, että tiedän kaiken elokuvista, mutta en mitään niiden tekemisestä.

Härö korostaa elokuvan teossa työryhmän merkitystä.

— Se, miten paljon omaa kädenjälkeäni lopputulokseen tulee näkyviin, vaihtelee. Olen tehnyt pitkään töitä saman tiimin kanssa ja elokuvat ovat meidän kaikkien taiteellisen panoksemme yhteistuotos. Mutta tietenkin tunnustan omikseni tekemäni elokuvat. Siksi minut palkataan, että elokuva olisi "minun näköiseni". Roolini on sanoa muille, että mennään vähän tuohon suuntaan tai vähän tänne.

Usko ei helposti siirry valkokankaalle

Äideistä parhaimmassa esiintyy pappismies, kirkkoherra, joka saapuu tuomaan suruviestiä perheen isän kuolemasta. Koivumetsän keskeltä astuva pappi jää seisomaan loitolle, nostaa lierihatun kulmiltaan, ei sano sanaakaan. Vain kasvoilta näkyy myötäeletty suru.

Näkymättömässä Eli-nassa kirkko jäi yhtä lailla etäiseksi kirkkomaaksi.

Onko tässä piilotettuna ohjaajan näkemys kirkon asemasta ihmisten elämässä?

Härö kiirehtii torjumaan. Se on tavallaan sattumaa, ohjattu tarinan ehdoilla.

— Näkemykseni seurakunnasta ei ole ollenkaan tuollainen. Olen uskovainen ihminen, hyvin perinteisellä, Raamattuun nojaavalla tavalla — minua voisi joku hyvinkin kutsua vanhoilliseksi. Yritämme perheen kanssa käydä jumalanpalveluksessa säännöllisesti ja seurakunnan merkitys minulle on hyvin suuri.

Härö sanoo, että tekisi mielellään elokuvan uskosta.

— Parissa dokumentissa olen käsitellytkin aihetta, toisessa seurannut piispaa, toisessa kadunmiestä. Jännittävää on, että vaikka nämä ovat puolen tunnin dokumentteja, jotka esitettiin televisiossa keskiyön aikaan, niistä on kuitenkin tullut minulle kaikkein läheisimmät, koska asia on itselle niin tärkeä.

— Usko ei ole helppo aihe elokuvalle. Yhden ihmisen suurikaan elämys tai jonkun uskonnollisen piirin toiminta ei vielä riitä hyväksi elokuvaksi. Tarinalla pitää olla riittävät visuaaliset edellytykset. Paavo Ruotsalainen on kiinnostava henkilö, mutta täytyy sanoa, että historialliset henkilökuvat ovat meillä olleet aika kamalia, kun niihin on laitettu mukaan kaikki tapahtunut.

Pari sellaista leffaa Härölle tulee mieleen, joissa uskosta on kerrottu todentuntuisesti ja vaikuttavan tarinan ohessa elokuvallisesti, esimerkiksi Linnakkeessa, jossa Robert De Niro esittää jesuiittapapiksi kääntyvää sotilasta Etelä-Amerikassa.

Työtä ja menestystä

Suomessa harvoin ketään kiitetään, mutta Härö on saanut palkintoja ja kehuja Näkymättömästä Elinasta joka suunnalta — mainittakoon vaikkapa vain Ingmar Bergman — niin paljon, että sitä voisi jo sanoa ylenpalttiseksi. Ovatko menestys ja hype muuttaneet persoonaa sen keskipisteessä?

— Mikä menestys ja mikä hype? Härö nauraa silmät sirrissä.

— Tuo on sellainen asia, jota pitäisi kysyä niiltä ihmisiltä, joiden kanssa työskentelen, että ovatko kehut nousseet päähän.

Hetken miettimisen jälkeen Härö on valmis väittämään, ettei menestys ehkä ole päässyt häntä muuttamaan.

— Se johtuu siitä, että tällä alalla kaikki tapahtuu niin valtavan hitaasti. Äideistä parhaan valmistumiseen meni kolme vuotta, ja nyt kun se on tulossa teattereihin, lähtee kilpailuihin ja tulee tätä huomiota ja show-juttua, minä olen henkilökohtaisesti jo puoli vuotta sitten siirtynyt uuden työn pariin ja ajatukset keskittyvät siihen.

Selvästi iloinen Härö toki on elokuviensa saamasta huomiosta, haaveilihan hän elokuvien tekemisestä jo teini-ikäisenä. Hän on istunut monia kuukausia elämästään kirjoittamassa käsikirjoituksia ja ideoita, jotka ovat sitten jääneet pöytälaatikkoon tai tulleet rahoittajilta paluupostissa takaisin.

Nyt ohjaaja kiittää haastattelusta. On jo kiire eteenpäin. Äideistä parhain on valittu Toronton elokuvafestivaaleille ja pitää joutua Kanadan koneeseen.

Muutamaa päivää myöhemmin elokuva valittiin myös Suomen Oscar-ehdokkaaksi.