Seurakunnissa laaditaan toimintastrategioita kuin yrityksissä ikään. Kartoitetaan otsa rypyssä uhkakuvia ja mahdollisuuksia. Mietitään omia vahvuuksia ja heikkouksia.

Tutkitaan, ketkä ovat lähdössä kirkosta ja ketkä jäävät ja mistä syystä. Luodaan visiota, millaisen kirkon tulisi olla kymmenen–viidentoista vuoden päästä. Ollaan huolissaan ja mietitään, mitä pitäisi tehdä.

Kun huokaan tätä ortodoksiystävälleni, hän sanoo vähän hymyillen: Meidän kirkkomme strategia on ylistää Jumalaa. Ja lisää sitten kun näkee minun ihmettelevän: Ei se silti tarkoita, ettemmekö ymmärtäisi taloutta ja bisneksentekoa.

Olisiko tuossa mietinnän paikka? Tärkein ja syvin asia kirkossa on taloudellisten ja sosiologisten analyysien tavoittamattomissa. Kirkko laitoksena on vain mysteerin näkyvä puoli. Enemmän kuin mistään muusta kirkko elää ylösnousemuksen voimasta.

Kirkko on uusi Eeva, joka syntyy Kristuksen avatusta kyljestä, aivan niin kuin Eeva luotiin Aadamin kylkiluusta. Kristuksen kylkihaavasta vuoti vettä ja verta, kasteen vesi ja ehtoollisen viini.

Kirkkoisä Origeneen mukaan Kristus on antanut pyhittävän veden virrata koko universumin ylle. "Janoaville hän on lahjoittanut elävän veden lähteen haavasta, jonka keihäs lävisti hänen kylkeensä. Kirkko on syntynyt hänen kylkensä haavasta ja hän on ottanut sen morsiamekseen."

Kirkko syvimmiltään ei ole muuta kuin muutokseen matkalla oleva maailma, jolle on jo avattu Kristuksessa paratiisin puutarha. Läsnäolon paratiisi on Kristus itse, hän joka sanoi toiselle ryövärille ristillä: "Totisesti: jo tänään olet minun kanssani paratiisissa."

Joka sunnuntai, ylösnousemuksen päivänä, uusi taivas ja maa, tämä taivas ja tämä maa uudistuneina, tulevat vastaamme ehtoollisen sakramentissa. Kirkon tehtävä on aina uudestaan avata tätä salaisuutta, itselleen ja maailmalle.