Kuntapuolella käydään kiivasta keskustelua kunnallisen itsehallinnon tulevaisuudesta. Keskustelun käynnisti sisäministeriön työryhmän ehdotus, jonka mukaan nykyiset kunnat pitäisi muuttaa ilman verotusoikeutta toimiviksi lähipalvelukunniksi ja varsinainen valta ja vastuu kansalaisten palveluista antaa 20 aluekunnalle.

Esitys on radikaali, eikä varmaan sellaisenaan toteuttamiskelpoinen. Jotakin on kuitenkin tehtävä, jos halutaan jatkossakin turvata hyvinvointiyhteiskunnan palvelut kaikille suomalaisille asuinpaikasta riippumatta. Kun ensishokista selvitään, sopii toivoa, että sisällöllinen keskustelu syvenee. Tavoitteeksi pitäisi ottaa malli, joka turvaa sekä palvelut että demokratian. Toista ei ole ilman toista, sillä lisääntyvä viranomaisten asiantuntijavalta ei takaa sitä, että palvelut ovat tasapuolisia ja oikeudenmukaisia. Suomalaisessa kunnallisessa demokratiassa on paljon säilyttämisen arvoista.

Jos pääkaupunkiseutua alettaisiin nyt luoda tyhjästä, täällä tuskin olisi kolmea erillistä kaupunkia, vaan yksi eurooppalainen miljoonakaupunki. Nykysysteemin yksi ongelma on, että Vantaalla on eniten tilaa, mutta vähiten rahaa toteuttaa kuntalaisten palveluita. Ratkaisisiko yhden ison kaupungin malli tämän yhtälön? Vai johtaisiko demokratiavaje reuna-alueiden taantumiseen? Sitä miettikööt viisaammat, mutta selvää on, että pääkaupunkiseudun kuntien on joka tapauksessa tiivistettävä yhteistyötään ja ajateltava enemmän alueen kokonaisetua.

Kirkossa keskustellaan puolestaan seurakuntien lukumäärästä. Taustana on sama huoli kuin kunnillakin: miten turvata palvelut sekä muuttotappioalueilla että kasvukeskuksissa, joissa väestönkasvu ja verotulojen kehitys eivät kulje käsi kädessä. Monissa pienissä seurakunnissa rahat riittävät juuri ja juuri peruspalveluihin, jos niihinkään.

Vantaalla seurakunnat ovat nyt tilanteessa, jossa uusia haasteita on enemmän kuin kylliksi, mutta lisää rahaa toimintaan ei juuri ole. Nykyinen seitsemän seurakunnan yhteistyö toimii melko hyvin. Mutta miten sitä saataisiin vielä kehitettyä niin, että niukkoja resursseja voitaisiin seurakuntarajoista riippumatta nopeasti suunnata aina sinne, missä kulloinkin eniten tarvitaan?