Intian Kalkutassa syntynyt Sunita adoptoitiin lappeenrantalaisten Aarno ja Tellervo Pulkkisen perheeseen liki kaksikymmentäkaksi vuotta sitten kymmenviikkoisena vauvana. Sunita oli paikkakunnan ensimmäinen ulkomailta adoptoitu lapsi. Neljän vuoden kuluttua perheeseen saapui nelikuisena vauvana toisaalla Intiassa syntynyt Shanti-tyttö. Pulkkisten innoittamina myös muut paikkakuntalaiset rohkaistuivat kansainvälisistä adoptioista.

Sunita ja Shanti saapuivat Suomeen Kalkutassa yhä toimivan IMH-lastenkodin (International Mission of Hope) kautta.

— En voisi kuvitella elämääni ilman Shantia. Viime vuosina olemme muuttuneet toisillemme entistäkin läheisimmiksi, Sunita kertoo.

Kotona Karjalassa

Sunitalla on aina ollut läheiset välit adoptiovanhempiinsa. Hän on kokenut elämänsä turvalliseksi ja tasapainoiseksi. Myös vanhempien ystävät, sukulaiset ja muut läheiset ovat suhtautuneet häneen rakastavasti. Sunitalle adoptiotausta ei ole koskaan ollut ison kriisin paikka.

— Juureni ovat Etelä-Karjalassa. Monien alueen asukkaiden tapaan olen luonteeltani sinnikäs, pippurinen ja kova puhumaan. Lisäksi rakastan laulamista ja tanssia, hän selittää.

Sunitan havaintojen mukaan adoptoidut eivät aina onnistu löytämään identiteettiään eivätkä tasapainoa elämäänsä.

— Mitä pienempänä lapsi on adoptoitu, sitä helpompi hänen on yleensä kotiutua. On ehkä raskasta elää, jos ei tunne mitään paikkaa kodikseen, hän arvelee.

Rasististen naljailuiden kohteeksi Sunita joutui satunnaisesti ala-asteella. Nimittely loppui, kun tytön äiti kävi kertomassa luokalle, mitä kansainvälinen adoptio tarkoittaa.

Murrosiässä Sunita muistaa ajoittain tunteneensa itsensä epävarmaksi kavereidensa seurassa. Hän arvelee kuitenkin tuntemuksiensa liittyneen enemmän murrosiän kasvukipuihin kuin adoptiotaustaan.

— Olin huolissani, mitä kaverit minusta ajattelivat. Ajoittain pelkäsin, että minut jätetään yksin, hän kertoo.

Tietoisuus juurista

Sunita on lapsesta lähtien tiennyt omasta menneisyydestään. Hänen biologisista vanhemmistaan ei ole mitään tietoa, mutta hän on kiitollinen biologiselle äidilleen.

— Äitini valitsi adoption tietoisesti. Hän halusi taata minulle paremmat eväät elämään kuin hänellä itsellään olisi ollut tarjota.

Sunita kävi 13-vuotiaana Intiassa tutustumassa synnyinmaahansa Tellervo-äidin kanssa. Vähän yli kaksiviikkoinen reissu oli teini-ikäiselle Sunitalle fyysisesti melko rankka kokemus. Kaksi ja puoli viikkoa kestäneellä matkalla hän vieraili muun muassa IMH:n-lastenkodissa, tutustui Bombayhin, Goaan, Varanasiin ja Delhiin.

— Järkytyin vastakohtaisuuksien maan rikkauksista ja suunnattomasta köyhyydestä, hän muistelee.

Sunitan mielestä vierailu synnyinmaahan oli ikimuistoinen kokemus, mutta toisaalta hän on sitä mieltä, että matka olisi ehkä ollut parasta tehdä murrosiän jälkeen. Hän toivookin nyt, että joskus lähivuosina hänellä olisi toinen mahdollisuus tutustua Intiaan. Matkan hän haluaisi tehdä ehdottomasti yhdessä koko perheen kanssa.

Haaveissa neljä lasta

Sunita opiskelee Järvenpään seurakuntaopistossa lastenohjaajaksi. Unelmiensa ammattiin hän valmistuu jouluun mennessä. Urasuunnitelmat hänellä olivat valmiina jo seitsenvuotiaana.

— Haluaisin työskennellä päiväkodissa ennen kaikkea alle kolmivuotiaiden parissa. Lapset ovat vain niin ihania ja aitoja.

Vuodesta 2002 lähtien Sunita on hoitanut säännöllisesti äskettäin neljä vuotta täyttänyttä Otto-poikaa. Oton perheen mukana hän muutti ensin Tampereelle. Viime helmikuusta lähtien Sunita on hoitanut Ottoa ja käynyt koulua Turusta käsin. Lapsirakkaalla Sunitalla on myös kaksi kummilasta.

Sunita haaveilee omistakin lapsista. Hän haluaisi neljä lasta.

— Haluaisin biologisia lapsia, mutta jos se ei onnistu, niin olen valmis adoptoimaan ulkomailta, hän pohtii.

"Biologinen äitini halusi taata minulle paremmat eväät elämään kuin hänellä itsellään olisi ollut tarjota."