Mielenterveyspotilaiden ja –kuntoutujien etujärjestön Mielenterveyden keskusliiton Etelä-Suomen aluejohtaja Henri Rinkinen korostaa, että hoitotakuu koskee myös mielenterveyspotilaita.

— Hoitotakuun mukaisesti mielenterveysongelmista kärsivän pitäisi päästä kolmessa päivässä tutkimuksiin ja 3–6 kuukaudessa hoitoon. Käytännössä usein kuitenkin vain toinen näistä toteutuu.

— Ei ole pitkä aika siitä, kun kuulin taas surullisen uutisen ihmisestä, joka tiesi tarvitsevansa apua. Hän yritti päästä hoitoon, mutta ei saanut apua tarpeeksi nopeasti ja päätyi itsemurhaan, kertoo Rinkinen.

Rinkinen ei halua lähteä osoittelemaan ketään sormella tai asettamaan vastakkain esimerkiksi kouluja ja mielenterveyspotilaita. Hän kuitenkin kaipaa perusteellisista keskustelua ja asennemuutosta.

— Ymmärrän hyvin, että kunnilla on vaikeaa ja tyhjästä on paha nyhjästä. Mielenterveyspotilaat ovat kuitenkin ihmisryhmä, jolla ei ole paljon puolestapuhujia ja jotka eivät itse jaksa auttaa itseään.

Kuka tahansa voi sairastua

Mielenterveysongelmista ei vieläkään osata puhua sairautena muiden joukossa, vaikka ne koskettavat suurta osaa suomalaista. Rinkinen muistuttaa, että kenen tahansa elämään voi tulla sellainen kriisi, jonka seurauksena mieli järkkyy.

— On arvioitu, että joka viides suomalainen joutuu jossain elämänsä vaiheessa kärsimään jostain mielenterveysongelmasta. Kansantaloudenkin kannalta on tärkeää, että ongelmiin puututaan mahdollisimman ajoissa. Pitkät hoidot tulevat kalliiksi. Jos ihmisellä on lievä masennus, se on paljon helpommin hoidettavissa, kuin jos tilanteen annetaan kehittyä pahemmaksi.

Erityisesti nuorten ongelmiin pitäisi Rinkisen mielestä puuttua heti. Jos nuori sairastuu vakavasti alta parikymppisenä ja hoito kestää pitkään, moni nuoruuteen kuuluva asia, kuten seurustelut, opiskelu, itsenäistyminen ja meno työelämään, saattaa jäädä kokematta. Yli kolmekymppisenä voi olla vaikea päästä elämän syrjään kiinni.

Rinkisen mielestä jotakin on pielessä, kun keskusliiton jäsenjärjestöistä tulee viestiä potilaista, jotka hakevat apua vertaistukiryhmistä, kun eivät sitä riittävästi julkisesta terveydenhuollosta saa.

— On hienoa, että olemme päässeet metsäsairaaloista järjestelmään, jossa pyritään aktiivisesti kuntouttamaan ihmisiä. Mutta avohoidon resursseja ei ole lisätty samassa tahdissa kuin laitospaikkoja on vähennetty. Meillä on hyviä ammattilaisia — psykologeja, psykiatreja ja mielenterveyshoitajia — mutta liian vähän.

Suuri ongelma on myös avun pirstaleisuus.

— Yksi taho huolehtii sosiaaliturvasta, toinen asumisesta ja kolmas sairauden hoidosta, mutta kuka katsoisi potilaan elämäntilanteen kokonaisuutta? Mielenterveyskuntoutuja voi joutua juoksemaan seitsemän eri viranomaisen luona, vaikka hänellä eivät usein tahdo riittää voimat edes kaupassa käymiseen.

Vapaaehtoisilla riittää työsarkaa

Mielenterveyskuntoutujan arkisen elämän ja jaksamisen tukemisessa riittää vapaaehtoisilla tukihenkilöillä työsarkaa.

— Sekä ammattilaisia että vapaaehtoisia tarvitaan, eikä työtä pidä rajata liian tiukasti. Asiat menevät usein käytännössä limittäin ja tarvitaan yhteistyötä. Vapaaehtoistyön rooli alkaa liukuvasti siitä, kun ihminen on sen verran hyvässä kunnossa, että hänet voidaan laitoksesta kotiuttaa. Kuntoutumisprosessin aikana hän tarvitsee vertaistukea, mielekästä tekemistä ja sosiaalisia suhteita.

Mielenterveyden keskusliitto on Euroopan suurin mielenterveyspotilaiden ja -kuntoutujien järjestö. Sen toiminta perustuu suurimmaksi osaksi vertaistukeen. Tuhannet ryhmänvetäjäkoulutuksen saaneet, itse sairauden kokeneet vertaistukihenkilöt vetävät erilaisia ryhmiä tai toimivat kuntoutujien tukihenkilöinä keskusliiton jäsenyhdistyksissä.

— Vertaistuen etuna on se, että ihminen todella tietää, miltä toisesta tuntuu. Mutta vapaaehtoisessa mielenterveystyössä on tilaa monenlaisille auttajille. Tarvitaan halua auttaa, kiinnostusta mielenterveystyöhön, kykyä tulla toimeen ihmisten kanssa. Nuorillekin on sijaa, mutta usein elämänkokemus on eduksi.

Mielenterveyden keskusliiton lisäksi vapaaehtoisia tukihenkilöitä on mielenterveysalan muilla järjestöillä, Punaisella Ristillä, seurakunnilla ja kaupungeilla.

— Vapaaehtoisia ei koskaan ole liikaa, sillä työtä on paljon. Ei voi olettaa, että ihminen, joka kerran lähtee vapaaehtoiseksi, sitoutuu siihen loppuelämäkseen, Rinkinen sanoo.

Yksinäisyys on suuri ongelma

Tukihenkilön tai rinnalla kulkijan, kuten Rinkinen sanoo, tehtävät voivat olla monenlaiset.

— Vapaaehtoisen tukihenkilön työ on tukemista, kuuntelemista, auttamista arkiaskareissa, neuvomista ja tarvittaessa ohjaamista avun piiriin.

— Moni mielenterveyskuntoutuja on yksinäinen, eristäytynyt sairautensa keskelle. Hän ei aina jaksa hoitaa sosiaalisia suhteitaan, lähteä kauppaan tai asioimaan viranomaisten kanssa. On tärkeää, että löytyy joku ihminen, joka käy säännöllisesti häntä tapaamassa, tarkistaa, onko kaikki hyvin ja auttaa käytännön asioissa.

Jos tukihenkilö on itse kokenut mielenterveysongelmasta selviytymisen, hän voi antaa arvokkaita vinkkejä. Mutta vapaaehtoisen on kuitenkin aina muistettava rajansa: hän ei ole lääkäri.

— Tukihenkilö toimii vapaaehtoisen vastuulla. Hän voi puhua vain siitä, mitä on itse kokenut, elämänkokemuksensa kautta saanut tai koulutuksessa oppinut. Lääkäriä ei pidä alkaa esittää. Jos tulee vastaan tilanne, jossa omat tiedot ja taidot eivät riitä, pitää ottaa asia puheeksi ja ohjata ammattilaisten luo.

Molempien, sekä vapaaehtoisen auttajan että uudelleen itsenäistä elämää opettelevan tuettavan kannalta on tärkeää sopia pelisäännöistä. Tukihenkilö ei voi olla käytettävissä 24 tuntia vuorokaudessa.

— Pitää sopia, milloin ja mistä on tavoitettavissa ja pitää kiinni sovitusta.

Perusperiaate on luottamuksellisuus. Asiat, joita tukihenkilö työssään kuulee, jäävät vain hänen tietoonsa.

— Työssä jaksamista auttaa koulutus ja työnohjaus. Palkkioksi tästä saa hyvän mielen.