Peijaksen sairaalan liepeillä oleva Laurinkoti on ollut toiminnassa reilun vuoden. Sen kaikki asunnot ovat olleet käytössä kesäkuusta 2004 lähtien. Asukkaista ei edelleenkään ole pulaa, sillä hakijoita on jonossa. Lisäksi on talon sisäisiä muuttoja, kun perheen kasvaessa usein halutaan isompaan asuntoon.

Laurinkodissa on 14 asuntoa, kuusi yksiötä, kuusi kaksiota sekä kaksi neljän hengen huonetta ja keittiötä.

— Yhteensä talossa on viitisenkymmentä asukasta. Suurin osa on naisia ja lapsia. Puolet perheistä on yksinhuoltajaperheitä, kertoo Laurinkodin johtaja Tuuli Martikainen.

Laurinkoti on Vantaan seurakuntien ja kaupungin yhteistyöhanke, jonka kaltaista ei ole muualla Suomessa.

Riemuvuosi 2000 -hankkeesta alkunsa saanut Laurinkoti on tuetun asumisen yksikkö, joka vuokra-asunnon lisäksi antaa tukea vanhemmuuteen, elämäntilanteen selvittämiseen ja arjessa selviytymiseen. Kohderyhmiä ovat erityisesti vauva- ja pikkulapsiperheet ja yksinhuoltajaperheet.

Virka-aika ei riitä tukemiseen

Johtajan lisäksi Laurinkodissa työskentelee seurakunnan palkkaamina perhetyöntekijä, asukasohjaaja ja osa-aikainen vahtimestarisiivooja. Sosiaalityöntekijä on kaupungin palkkaama.

Tärkein työväline perhetyössä on keskusteluapu. Lisäksi työntekijät auttavat perheitä hoitamaan käytännön asioita, järjestävät lastenhoitoapua, kannustavat neuvolakäynteihin ja tukevat lasten koulunkäyntiä.

Tuuli Martikainen kokee, että henkilökuntaa on liian vähän vaativaan ja aikaa vievään työhön.

— Tiesimme sen jo toiminnan alkuvaiheessa, ja käytäntö on osoittanut arvelumme todeksi.

Laurinkotiin tarvittaisiin kipeästi toinen perhetyöntekijä sekä yötyöntekijät iltoihin ja viikonloppuihin. Nykyisin työntekijöiden työaika on kahdeksasta neljään. Sen jälkeen talo elää omillaan, lukuun ottamatta vartiointiliikkeen käyntejä kaksi kertaa öisin.

Ongelmatilanteet ja avun tarve eivät kuitenkaan kysy kellonaikaa. Ympäri vuorokauden ja viikonloppuisin saatavilla oleva tuki olisi perheille tarpeen. Tällä hetkellä iltaisin ja viikonloppuisin perheille antaa apua Vantaan kriisikeskus.

Asukaskokouksissa saa
äänensä kuuluville

Katri, 38, (nimi muutettu) on asunut Laurinkodissa kohta kaksivuotiaan tyttärensä kanssa viime vuoden lokakuusta lähtien. Katri on kolme vuotta kuivilla pysynyt narkomaani.

Aiemmin Katri asui kaupungin vuokra-asunnossa. Mies retkahti, kun tytär oli kolme viikkoa vanha. Katri jäi lapsen kanssa yksin.

Raitistuminen ja lapsen saaminen melko lailla yhtä aikaa oli Katrille rankka prosessi, johon hän tarvitsi tukea. Sosiaalityöntekijä ehdotti Katrille Laurinkotia.

— Luulin, että Laurinkoti on laitos. Minulla oli pitkiä laitoshoitoja takana, enkä olisi halunnut mihinkään sellaiseen enää. Käydessäni tutustumassa taloon huomasin, että tämä on ihan tavallinen kerrostalo. Paitsi että täällä tervehditään enemmän.

— Asun täällä sen takia, että oppisin elämään itsenäisesti.

Katri ei löydä Laurinkodista valittamista. Jos valittamista löytyisi, asukaskokouksissa voi kertoa, mikä on huonosti ja siihen yritetään löytää yhdessä ratkaisu.

— Minä en ehkä näe epäkohtia siksi, ettei minua ole pakotettu tänne, vaan olen itse halunnut tulla. Minusta täällä ei ole liian tiukkoja sääntöjä.

Säännöt luovat turvallisuutta

Laurinkodin yleiset säännöt ovat samanlaiset kuin missä tahansa vuokra-asunnossa.

Muutama erityissääntö on oltava: asiakkaalla ei saa olla akuuttia päihdeongelmaa, perheväkivallasta tehdään aina ilmoitus poliisille ja lastensuojeluun, alle 16-vuotiaat lapset eivät saa yöpyä keskenään ja yön tai useamman poissaoloista täytyy ilmoittaa työntekijöille.

Asuminen Laurinkodissa on väliaikaista, noin kolmesta kuukaudesta kahteen vuoteen. Työntekijät tapaavat perheitä vähintään kerran viikossa.

Katri muuttaa omaan kotiin todennäköisesti tammikuussa. Työhönsä hän palaa vuoden päästä syksyllä.

— Laurinkodissa pääsee hyvin alkuun. Minulle on tullut elämäniloa ja -halua. Puoli vuotta sitten itkin, että minä en lähde täältä minnekään, mutta en enää. Minua ei ahdista olla täällä, mutta odotan jo, että pääsen omaan kotiin, sanoo Katri.