Hengellisen tien kulkijalla on vain yksi kilvoittelun laji: pidättäytyminen kaikesta tuomitsemisesta.

Jeesus sanoi lainopettajille, jotka kiikuttivat hänen luokseen aviorikoksesta kiinni saadun naisen: "Se teistä, joka ei ole tehnyt syntiä, heittäköön ensimmäisen kiven." Naiselle Jeesus sanoi tuomitsijoiden lähdettyä omille teilleen: "En tuomitse minäkään. Mene, äläkä enää tee syntiä."

Kaikki uskon harjoitus on turhaa, jos se ei johda nöyryyteen ja sydämen avartumiseen. Kaikki kristilliset hyveet voi palauttaa siihen, ettei halveksi ja tuomitse toista.

Ihmisen peruskiusaus on kuvattu ytimekkäästi syntiinlankeemuskertomuksessa, jossa Jumala keskustelee paratiisin puutarhassa ensimmäisen pariskunnan kanssa.

Mies sälyttää syyn naisen niskoille: "Nainen, jonka sinä annoit minulle kumppaniksi, antoi minulle sen puun hedelmän, ja minä söin." Nainen taas vastaa: "Käärme minut petti, ja minä söin."

Aina syy on toisessa. Se on käärmeen vika, naisen vika tai Jumalan vika, koska hän antoi naisen miehen rinnalle.

Meillä on sama ikuinen tapa selittää itsemme viattomiksi, vanhurskauttaa itsemme siirtämällä syy toisille, olipa kyse julkisesta tai yksityisestä elämästä. Yksinkertaista ja samalla niin vaikeaa on ottaa itse vastuu teoistaan. Kun katsoo omaan poveensa ja näkee oman osallisuutensa, lakkaa tuomitsemasta toista.

Erämaaisä Johannes "Kääpiö" sanoi tuomitsemisesta: "Olemme ottaneet itseltämme pois kevyen taakan, tuomion omalta kohdaltamme, ja ottaneet sijalle raskaamman taakan, itsemme vanhurskauttamisen ja toisten tuomitsemisen." Se on raskas tie, jolla ei ole loppua. Lopulta lyhyempi ja kevyempi on kääntymisen tie. Se alkaa armahtamisesta.

Siitä Johannes Klimakos sanoi: "Muista tämä ja sinä et enää tuomitse: Juudas oli apostoli, ja ryöväri Jeesuksen oikealla puolella oli murhaaja. Mikä muutos pienessä hetkessä!"