Kesäloman jälkeisessä jäähdyttelyvaiheessa mieleen nousee kohtaamisia ja keskusteluja kuluneilta viikoilta. Keskustelimme ystäväni kanssa siitä, miten yhä enemmän osaamme arvostaa tavallista arkista elämää. "Tavallisuus on mielenterveyttä", ystäväni totesi. Tavalliseen elämään, joka nuorempana tuntui aivan liian yksitotiselta ja odotuksettomalta, kätkeytyy arvaamaton aarre.

Mitä sitten on tavallinen elämä? Sitä, että saa nousta aamulla ylös vuoteesta ja keittää kahvia. Sitä, että on paikka mistä lähteä ja palata. Sitä, että on joku jolle puhua silloin kun siltä tuntuu. Sitä, että voi olettaa joidenkin asioiden pysyvän samansuuntaisina päivästä toiseen.

Tavallisen elämän arvostaminen merkitsee kasvavaa tyytyväisyyttä. Enää ei tarvitsekaan kurkottaa kuuseen, jotta voisi saavuttaa onnen. Vanha työpaikka, vuosikymmeniä kestäneet ihmissuhteet, tutut sukulaiset ja ystävät omine erityispiirteineen eivät ole täydellisiä, niin kuin ei ole oma peilikuvakaan. Vaan mitäpä tuosta. Niiden kanssa voi tulla toimeen. Ja pienen välimatkan päästä niitä alkaa suorastaan kaivata.

Myös hengelliseen elämään sisältyy paljon tavallisuuden kausia, jolloin tunnekuohut ja syvät mielen liikahdukset loistavat poissaolollaan. Silloin on hyvä, että on olemassa tuttuja rukouksia, tekstejä ja virsiä, joiden sanoma pysyy, vaikka elämässä tapahtuukin heilahduksia puolelta toiselle.

Tavallisuuden keskelle loistaa valo, joka kertoo, että juuri tämä hetki on ainutlaatuinen lahja. "Anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme", rukoillaan Isä meidän -rukouksessa. Eikö se viesti juuri siitä, että tavallinen arki on pyhää?