Heti Psalmien kirjan alussa annetaan tärkeä ohje niiden lukemiseen: "Hyvä on sen osa, joka löytää ilonsa Herran laista, tutkii sitä päivin ja öin."

Laki tarkoittaa tässä yhteydessä elämän sanaa. Ilo syntyy rakkaudesta Jumalan sanaa kohtaan.

Ohje perustuu psalmin rukoilijan omaan kokemukseen. Jumalan sana on "puhdas ja aito", "makeampi kuin mesi", ja hänen käskynsä "ilahduttavat sydämen". Siksi kirjoittaja toivoo kuulevansa hänen sanansa ja odottaa sitä "hartaammin kuin yövartijat aamun koittoa".

Psalmin rukoilija ei avaa pyhää kirjaa vain saadakseen lukea sitä. Hän tahtoo kuulla elävän sanan omaa elämäänsä varten. Tästä kuuntelemisesta löytyy psalmeista elävä kuva: "Sinä teit minulle kuulevat korvat."

Jumala on "kaivanut" minulle korvat, että voisin kuulla hänen äänensä. Toisinaan tarvitsen korvien huuhtelemista. Muut äänet ovat tukkineet korvani niin, etten enää kuule oman elämäni syvintä ääntä, Jumalan puhetta.

Jumalan puhe ei tule jostakin ulkopuoleltani, vaan oman elämäni keskeltä. En vain ole malttanut pysähtyä kuuntelemaan.

Kova puhe ei pysäytä. Elämä pysäyttää. Joku tapahtuma, joka saa minut kysymään psalmin rukoilijan tavoin: "Herra, onko minulla vielä toivoa? Kaikki on sinun varassasi."

Oma puhe lakkaa, kun tietää, että kaikki on jonkun toisen varassa. Sellaisena hetkenä voi vain sanoa: "Olen tässä. Edessäsi. Tähän olen tullut. Nyt tahdon kuulla."

Silloin joku Raamatun sana voi tuntua siltä, että se on kirjoitettu minulle. Ei vain, että johonkin kirjaan on kirjoitettu, mitä tehdä, vaan että siinä on sana juuri minulle, vavahduttavana puhutteluna, lohdutuksena tai riemun sanana.

Tämä mahdollisuus on edessäni joka aamu. Miksi en siis ota ja avaa pyhää kirjaa ja hiljenny sen kanssa ensi töikseni, ennen kuin käyn muihin askareisiin? Siitä saan "lujan pohjan askelteni alle" enkä ole päivän tuulten vietävissä. Joka aamuinen rukous ja Raamatun luku on korvien teroittamista ja sydämen virittämistä kunkin päivän kutsulle.