Kristinusko ei ole katoamassa mihinkään, lohduttaa teologian tohtori Tommi Lehtonen niitä, jotka ovat huolissaan kirkon jäsenmäärän pienenemisestä. Lehtonen on tutkinut erilaisia käsityksiä uskontojen tulevaisuudesta. Hänen mukaansa nyt eletään murroskautta, jolloin uskonnollisen osallistumisen muodot muuttuvat.

— Kun kysytään, mitä kirkko voi tehdä pysäyttääkseen kirkosta eroamisen, olisi houkuttelevaa vastata, että eipä oikeastaan mitään, Lehtonen sanoo.

Lehtosen korvissa kirkon talouteen ja työpakkoihin keskittyvät puheenvuorot kuulostavat ikäviltä, vaikka työntekijöiden ja aktiiviseurakuntalaisten huoli jäsenmäärästä ja sen myötä verotuloista onkin ymmärrettävä. Hän kehottaa huolissaan olijoita ensin miettimään, mitä kirkon jäsenyys on ja mitä sen pitäisi olla. Nykyinen tapa tilastoida kävijämääriä ja tuijottaa numeroihin ei hänen mielestään kerro kirkon jäsenyydestä tarpeeksi.

— Jos ensimmäiset kysymykset ovat "kuinka monta?" ja "kuinka usein?", marssijärjestys on väärä. Luterilaisittain sen voisi sanoa johtavan tekojen hurskauteen.

— Aika vähän on tuotu esiin sitä, että kirkon jäseneksi tullaan kasteen kautta. Ei suhde kristinuskoon liity teologisessa mielessä kirkollisveron maksamiseen. Toisaalta voi kyllä ajatella myös, että kristinusko konkretisoituu vastuunkantamisena, joka näkyy myös verojen maksamisena.

Näkymätön uskonnollisuus

Uskonto, kristinuskokaan, ei Tommi Lehtosen mielestä ole häviävä ilmiö. Vaikka uskonnollisen osallistumisen muodot muuttuvat ja instituutiot kokevat mullistuksia, on Lehtosen mukaan hyvä syy olettaa, että uskonnot sinänsä ovat melko pysyviä.

— Elämän suuret tunteet ovat yleisinhimillisiä: elämänilo, kärsimys, kauhu, kuolemanpelko. Monilla näihin tunteisiin liittyy uskonnollinen kokemus, joten ne ovat väylä uskontoon.

Lehtonen täsmentää, ettei hän tarkoita ihmisen olevan luonnostaan uskonnollinen, vaan että ihmiselämään kuuluu asioita, jotka tarjoavat kaikupohjaa uskonnollisille kokemuksille.

— Uskontoihin kanavoituu kokemus olemassaolosta ja pyhän kohtaamisesta. Eri aikoina se saa erilaisia muotoja. Nyt eletään kiinnostavaa murroskautta. Kehitys vie uskontoja kahteen eri suuntaan, Lehtonen analysoi.

— Ensinnäkin perinteinen, ins-tituutioihin ja näkyvään yhteyteen perustuva kristillinen uskonelämä näyttäisi olevan osittain väistyvä ilmiö. Yksi osoitus tästä on jumalanpalveluksiin osallistumisen vähentyminen. Sen tilalle on tullut epämuodollista ja osittain näkymätöntä uskonnonharjoitusta. Monet rukoilevat ja mietiskelevät yksin, seuraavat radion ja television hartausohjelmia ja lukevat hengellisiä lehtiä ja kirjoja.

Uudenlaista yhteisöllisyyttä

Epämuodollisessa uskonnonharjoituksessa tiedotusvälineillä on Lehtosen mukaan keskeinen rooli.

— Tiedotusvälineet laajasti ymmärrettyinä ovat kristillisen perinteen kantajia. On paljon elokuvia ja kirjallisuutta, lehtiä ja televisio-ohjelmia, jotka merkittävällä tavalla pitävät uskontoa esillä.

Lehtosen mukaan esimerkiksi seurakuntalehdet ovat tärkeitä siksi, että ihmiset niiden kautta ovat kosketuksissa uskonnon kanssa ja elävät niiden avulla hengellistä elämää. Ne myös välittävät uskon kieltä, jonka säilyminen elinvoimaisena on keskeistä uskonnon tulevaisuuden kannalta.

— Kirkko voi aika vähän tehdä mitään ohjelmallista uskon kielen säilyttämiseksi. Joko kieli pysyy elinvoimaisena itsestään tai sitten se ei pysy. Sitä ei millään toimenpideohjelmalla tehdä.

— Elämä on spontaania ja pakottaa moniin Jumalan kaipuun. Se ei synny kirkkohallituksen päätöksellä. Uskolle on tyypillistä ennakoimattomuus ja vaivihkaiset muutokset, joten suuret masinoidut interventiot eivät yleensä toimi, Lehtonen huomauttaa.

Toinen, lähes vastakkainen kehityssuunta on kirkossa ja osittain sen ulkopuolella virinnyt uusi yhteisöllisyys. Se näkyy muun muassa erilaisissa kotiryhmissä ja soluseurakunnissa sekä tuomasmessussa. Myös paljon otsikoissa ollut Luther-säätiö on osa samaa ilmiötä.

— Nämä yhteisöt ovat jonkinlainen vastareaktio perinteisten luterilaisten seurakuntien vähäverisyydelle ja samalla vastausta ihmisten yhteydenkaipuuseen. Jotkut pienyhteisöistä ovat identiteetiltään melko teräviä. Ne kantavat huolta kansankirkon vesittymisestä ja korostavat raamatullisuutta ja oikeaoppisuutta, Lehtonen kuvailee.

Poimintoja eri maailmankatsomuksista

Suomen evankelisluterilaisen kirkon tilanne ei ole eurooppalaisittain katsottuna poikkeuksellinen. Selvä kehitystrendi on jo jonkin aikaa ollut vanhojen, suurten protestanttisten kirkkojen kuihtuminen. Niiden ongelmana on pidetty virkamiesmäisyyttä ja akateemisuutta.

— Monet ihmiset ovat moraalisissa kysymyksissä lähempänä protestanttisia kirkkoja, mutta kääntyvät hengellisissä kysymyksissä ortodoksisen tai katolisen kirkon tai toisaalta karismaattisten suuntauksien puoleen. Ilmeisesti elävä, spontaani uskonnollinen hulluus on säilynyt muualla paremmin. Tosin aina tuo hulluus ei ole jäänyt pelkästään hengelliseen elämään, vaan uskosta on tullut myös ihmisten karsinoimisen väline, Lehtonen arvioi.

Toinen ajan ilmiö on niin sanottu supermarket-uskonnollisuus, jossa ihmiset poimivat maailmankatsomukseensa mieleisiä aineksia eri uskonnoista. Lehtosen mukaan se on globalisaatiokehityksen myötä lähes väistämätöntä.

— Siinä ei niinkään ole kyse siitä, että ihmiset tietoisesti perehtyisivät eri perinteisiin ja tekisivät valintoja. Enemmänkin kyse on siitä, että heille tarttuu näkemänsä, lukemansa ja kokemansa myötä takkiin erilaisia aineksia. Ehkä tästä ei tarvitse olla niin huolissaan. Sillä opithan ovat rukouksen ja palvonnan välineitä, eivät niiden kohde. Ei niistä pidä tehdä epäjumalaa.

Monta polkua

Suomalaisessa hengellisyydessä on tällä hetkellä erotettavissa seuraavat päälinjat:

Kivijalkakristillisyys

— eräänlainen suomalaisen uskonnollisuuden perusmalli

— uskonnolliset perinteet tärkeitä: joulukirkko, kirkolliset toimitukset, iltarukous

Terapeuttinen kristillisyys

— sielunhoito keskeinen osa hengellistä elämää

— tuomasmessu, hiljaisuuden retriitit ja kristilliset toipumisryhmät; yleistajuiset elämäntaitokirjat

Karismaattinen liike

— kääntymiskokemuksen korostaminen, melko kirjaimellinen raamatuntulkinta

— vapaat suunnat, suurimpana helluntaiherätys, mutta myös luterilaisen kirkon sisällä

— Sanan ja rukouksen illat, hengelliset suurtapahtumat

Soluseurakunnat

— hengellisiä pienyhteisöjä sekä luterilaisuuden että vapaiden suuntien piirissä

— usein tiukat moraali- ja käyttäytymissäännöt ja konservatiivinen raamatuntulkinta

Paluu hengellisen elämän juurille

— hiljaisuuden retriitit, hengelliset harjoitukset, pyhiinvaellukset, luostarielämä

— usein ekumeenisia pyrkimyksiä

Yhteiskunnallinen kristillisyys

— tärkeitä luonnonsuojelu, tasa-arvo, oikeudenmukaisuus, rauhan ja kehityksen kysymykset

Uushenkisyys

— kiinnostus ihmeitä, rajatietoa, mystiikkaa ja idän uskontoja kohtaan

Lähde: Tommi Lehtosen artikkeli kirjassa Yhteisöllisyyden paluu (Gaudeamus 2005)