Kavereiden perässä työnhakuun

24-vuotias metallimies Raimo Raninen lähti Ruotsiin vuonna 1969.

— Matkustin kavereiden perässä Tukholmaan. Minulla oli asiat siinä mielessä hyvin, että oli asunto ja työ Helsingissä. Tarkastin lukkotehtaalla Abloy-lukkoja. Tehdas oli tosin muuttamassa Joensuuhun, mutta töiden luvattiin jatkuvan.

Tukholmassa asuvat kaverit neuvoivat kielitaidottoman Ranisen työvoimatoimistoon. Siellä oli metallimiehelle tarjolla monta sivua avoimia työpaikkoja.

— Valitsin sen, joka sijaitsi lähimpänä, että varmasti osaisin perille. Työpaikalta luvattiin, että suomenkielinen työntekijä tulee metroasemalle minua vastaan. Kun keskustelun jälkeen kysyin, milloin aloittaisin työn, minulle sanottiin, että huomenna kello 7.

"Päätin opetella heti alkuun ruotsin kielen"

Saman tien kun Raninen päätti jäädä Ruotsiin, hän päätti myös opetella maan kielen.

— Silloin kielikurssin käyminen ei ollut vielä pakollista, mutta päätin, että opettelen heti alkuun ruotsin kielen. Vasta 1970-luvulla tuli laki, jonka mukaan maahanmuuttajan piti käydä työajalla 240 tunnin mittainen kielikurssi.

Raninen kävi iltakursseja työpäivän jälkeen: ensin kielen peruskursseja ja sitten erikoiskursseja niin, että hän saattoi toimia sivutoimisena tulkkina suomalaisille maanmiehilleen.

— Monet vuosikymmeniä Ruotsissa asuneet eivät ole koskaan opetelleet ruotsia kunnolla.

Ranisen mukaan ennakkoluuloja suomalaisia maahanmuuttajia kohtaan loivat etenkin sellaiset poikamiehet, joilla ei ollut elämässään mitään muuta kuin työ. He eivät osanneet ruotsia eikä heillä ollut muita harrastuksia kuin ryyppääminen.

— Juopot suomalaiset vahvistivat ennakkoluuloja, vaikka heitä oli vain yksi kymmenestä tai vieläkin vähemmän. Niinpä alkuaikoina suomalaista saatettiin pitää "valkoisena neekerinä" tai finjävelinä, suomalaispiruna. Enimmäkseen suomalaisiin on kuitenkin suhtauduttu myönteisesti, meitä arvostetaan hyvinä ja rehellisinä työntekijöinä ja ihmisinä.

Useimmat maahanmuuttajat löysivät työpaikkansa raskaan teollisuuden palveluksesta, esimerkiksi Scanialta tai Volvolta.

— Moni oli samassa työpaikassa niin pitkään kuin jaksoi. Pois lähdettiin vain, jos tuli niin vaivaiseksi, että joutui ennenaikaiselle eläkkeelle, tai jos joutui työttömäksi yrityssaneerauksen yhteydessä.

"Halusin elämältä vaihtelua
ja uusia asioita"

Raimo Raninen ajatteli oman työuransa toisin.

— En missään tapauksessa halunnut olla samassa työssä kymmentä vuotta pitempään. Minusta oli selvää, ettei työtä tekemällä voi rikastua. Toisaalta en ole koskaan halunnut miljonääriksi. Elämä voi olla rikasta aivan muussa mielessä. Olen aina halunnut elämääni vaihtelua ja uusia asioita.

Metallimies Raninen oli ammattiyhdistysaktiivi, ja pian uudeksi työpaikaksi avautui toimitsijan työ työväen sivistysliitosta.

— Tein yhteistyötä siirtolaisjärjestöjen ja vammaisyhdistysten kanssa. Yhteinen kiinnostuksemme kohdistui asuntoasioihin ja politiikkaan.

Ranisesta tuli myös kunnanvaltuuston jäsen Suur-Tukholmaan kuuluvassa Haningessa, silloisessa kotikunnassaan. Ja ennen kuin Raninen jätti politiikan ja hänestä tuli taas metallimies, hän ehti tehdä hetken aivan toisenlaista työtä.

— Ruotsissa oli 1980-luvulla aivan mahdoton sukellusvenehysteria, neuvostoliittolaisiksi epäiltyjä sukellusveneitä oltiin näkevinään vähän joka puolella Tukholman saaristoa. Satuin silloin lukemaan lehdestä, että Ranuan Simojärvellä tehtiin sukellusmatkoja aivan oikealla, mutta siviilisukellusveneellä.

— Päähänpistosta sai alkunsa yritys, joka kuljetti ruotsalaisia Tukholman saariston vedenalaisessa maailmassa parin syksyn ajan.

"Jos pysyn terveenä, jatkan
töissä 70-vuotiaaksi"

Kun Raninen vuonna 1988 oli pestautumassa taas metallitöihin, tuleva työnantaja Bofors asetti yhden ehdon: Ranisen piti pistää nimensä paperiin, joka teki hänestä Ruotsin kansalaisen.

Ruotsin sotateollisuuden palvelukseen ei ulkomaalaisia huolittu. Samasta syystä muutama muukin suomalainen on saanut Ruotsin kansalaisuuden pikavauhtia.

— Sotateollisuuden vaatima vaitiolovelvollisuus on elinikäinen, edes vuosikymmenten takaisia Ruotsin sotasalaisuuksia ei saa paljastaa ulkopuolisille.

Työssään Raninen valmisti mekaanisia osia, joita käytettiin sukellusveneisiin ja suihkuhävittäjiin.

Kun Ranisen oli viimeksi aika vaihtaa työtä, hänestä tuli kiinteistönhoitaja Tukholman keskustaan. Työmaana on kolme vuonna 1939 valmistunutta ja kymmenkunta vuotta sitten peruskorjattua kiinteistöä, joissa on yhteensä 175 asuntoa.

— Luulen, että jos pysyn terveenä, teen tätä työtä 70-vuotiaaksi. Eläke-edutkin paranevat, jos tekee työtä vielä täytettyään 65 vuotta, sanoo tänä vuonna 60 vuotta täyttävä Raninen.

Työn ohessa Ranisella on aikaa harrastaa kuvataidetta taideyhdistyksessä, osallistua erilaisten tapahtumien järjestämiseen sekä toimia vapaaehtoisena autonkuljettajana tennisturnauksen ja muotoilutapahtuman aikana — ja toimia siis esimerkiksi Jarkko Niemisen tai Kirsti Paakkasen hovikuskina.

Lisäksi hän on pestautunut kesätöihin Tukholman suomalaisen seurakunnan kesäkodille: 15 tuntia viikossa hän siellä ajaa nurmikkoa, hakkaa halkoja ja lämmittää saunaa.

Lomillaan Raninen on matkustellut muun muassa Kreikassa, Espanjassa ja Kanadassa. Suomeen hän tulee tapaamaan äitiään ja sisaruksiaan muutaman kerran vuodessa, useimmiten viikonloppuvisiiteille.

— Sillä vähintään viikon jälkeen alan jo ikävöidä kotiin Tukholmaan.

Elämä heitti vieraaseen maahan

Vajaa vuosi sitten, marraskuun 2004 alussa, Virva Nyback aloitti uuden työnsä Tukholman suomalaisen seurakunnan kirkkoherrana.

— Valmistuin ensin kielenkääntäjäksi. Sen jälkeen aloitin teologian opinnot, mutta en vielä silloin suunnitellut ryhtyväni joskus lehtoriksi tai papiksi, Nyback kertoo.

Hän teki kielenkääntäjän töitä freelancerina, toimi kurssisihteerinä ruotsinkielisessä kansankorkeakoulussa ja järjesti 1990-luvulla kahdet valtakunnalliset kirkkopäivät.

— Ajatus pappisvihkimyksestä kypsyi vähitellen. Ajattelin pitkään, että osaan kyllä sanat ja asiat niin, että voisin saarnata, mutta olen liian ujo siihen.

Kun aviomies Bror Nyback siirtyi 1990-luvun puolivälin jälkeen koulutuskeskuksen johtajaksi Sigtunaan, Ruotsiin, hänen mukanaan muuttivat perheen nuoremmat lapset. Mutta Virva-äiti jäi vielä Suomeen vanhimman lapsen abivuoden ajaksi.

Kun poika sai ylioppilaaksi päästyään Suomesta opiskelupaikan, äiti lähti muun perheen luokse Ruotsiin. Sitä ennen hänet vihittiin papiksi Suomessa.

"Tehtäväni oli rakentaa hajallaan olevaa työyhteisöä"

Virva Nyback toimi kolme vuotta suomalaisten pappina Upsalan hiippakunnassa. Samaan aikaan perheen nuoremmat lapset saivat käytyä koulunsa loppuun ja muuttivat opiskelemaan Suomeen.

Kun aviomiehestä tuli sittemmin Tukholman diakonissalaitoksen Stora Sköndahlin johtaja, myös Virva Nyback hakeutui Tukholmaan töihin: aluksi sijaiseksi suomalaisseurakuntaan ja sitten piiripapiksi ruotsalaiseen Tyresön seurakuntaan. Tyresössä hänellä oli vastuullaan 20 000 seurakuntalaista ja 20 työntekijää.

— Tehtävänäni oli rakentaa hajallaan olevalle työyhteisölle yhteistä työnäkyä. Yhdessä tekemisen ilo löytyy siellä, missä vuorovaikutus on avointa ja rehellistä ja työpaikan kulttuuriin kuuluvat suvaitsevaisuus ja toisen kunnioittaminen. Onneksi saatoimme opetella näitä asioita yhteisissä koulutuksissa, sillä seurakunta oli hyvävarainen.

Nyback iloitsee siitä, miten työ tuotti pieniä, mutta selvästi havaittavia tuloksia. Seurakuntapiirin diakoni ja kappalainen löysivät toisistaan työverin itselleen. He alkoivat kutsua kirkon vieressä kalliolla kokoontuneita alkoholisteja sisään kirkkoon — kahvihetkiin ja hetkimessuihin.

— Tämäntapaisten tulosten takia viitsin ja jaksan tehdä seurakuntatyötä. On tärkeätä, ettei työntekijöiden energia vuoda sisäänpäin — keskinäiseen mittaamiseen, vertailemiseen ja kilpailemiseen.

"Monet tarvitsevat palveluja
suomen kielellä"

Kun Tukholman suomalaisen seurakunnan kirkkoherran virka tuli haettavaksi, oli itsestään selvää, että Nyback hakisi sitä.

— Monenlaisista tehtävistä saamani kokemuksen jälkeen minusta tuntui, että työ sopisi minulle. En ollenkaan ajatellut, että olisin ensimmäinen nainen tässä virassa.

Vaikka seurakunnan kirkko sijaitsee aivan Ruotsin kuninkaanlinnan ja Suurkirkon naapurissa, se jää monelta Tukholman-kävijältä huomaamatta. Lähirakennuksiin verrattuna kirkko, ja myös sen tarkoituksesta kertova kyltti, on pieni. Talossa ei ole myöskään nykyisen kirkkoherran kaipaamaa kellotornia eikä kirkonkelloja, jotka paljastaisivat, että kyseessä on kirkko.

Pienuutensa vuoksi se on suosittu vihkikirkko. Kirkossa pidetään jumalanpalveluksia vuorotellen suomeksi ja ruotsiksi.

— Vuosikymmeniä sitten Ruotsiin muuttaneet suomalaiset alkavat olla eläkeiässä, ikä ja yksinäisyys painavat heitä. Osa heistä on unohtanut ruotsin kielen ja tarvitsee palveluita suomen kielellä, Nyback erittelee.

Sen sijaan toisen tai kolmannen polven maahanmuuttajat osaavat suomen kielellä usein vain arkisanastoa. Heille ei pysty pitämään suomenkielistä rippikoulua turvautumatta välillä ruotsin kieleen.

— Lisäksi niillä suomalaisilla, joiden puoliso kuuluu kolmanteen — esimerkiksi johonkin afrikkalaiseen — kulttuuriin, on aivan omanlaisensa kysymykset.

"Elän nyt jonkinlaisessa välitilassa"

Kun Nyback sai elokuussa 2004 lomalleen Suomeen tiedon, että hänet oli valittu kirkkoherran virkaan, hän lupasi aloittaa uudessa työssään marraskuun alussa. Pariskunnan palattua kotiin Tukholmaan Bror Nyback lähti yhtenä syyskuun alun päivänä juoksulenkille. Siltä hän ei koskaan palannut kotiin.

Lenkillä saadun aivoverenvuodon ei pitänyt johtaa kuolemaan, mutta toisin kävi. Reilun viikon päästä Virva Nyback sai öisen puhelinsoiton. Sen jälkeen hän on elänyt Tukholmassa yksin, kissa seuranaan.

— Aloitin työt niin kuin olin luvannut. Se oli minun tapani selviytyä hengissä. Kesään asti tein työtä yötä päivää.

Jonkinlaisen henkireiän ovat antaneet psykoterapian opinnot, joihin kirkkoherra osallistuu vapaapäivänään. Niissä hän tapaa "aivan toisenlaisiin viitekehyksiin kuuluvia ihmisiä".

Tämänvuotisen lomansa Nyback vietti paljolti lapsuuden kotikaupungissaan Porvoossa, jossa hänen vanhempansa ja sisaruksensa perheineen asuvat. Hän tapasi lapsiaan ja lapsenlapsiaan myös suvun kesämaisemissa Keski-Suomessa.

— On tuntunut hyvältä kulkea sisaren kanssa suvun juurilla. Menneen muisteleminen voisi tehdä hyvää monille muillekin viisikymppisille.

Nyback sanoo, että kirkkoherran työ on tällä hetkellä hänen paikkansa. Silti hän välillä miettii, miksi juuri hänen pitää olla yksin Ruotsissa. Siltikään hän ei aio hakea uutta työpaikkaa pelkästä hakemisen ilosta.

— Elän nyt jonkinlaisessa välitilassa ja tyhjiössä. On arvoitus, miten elämä lähtee tästä kulkemaan ja mitä se tuo tullessaan.