Mitä tehdä silloin, kun asiat sujuvat toisin kuin olisimme toivoneet? Mitä tehdä silloin, kun elämä saa yllättävän käänteen eikä muutosta parempaan ole näköpiirissä? Katkeroitua ja luopua toivosta? Luovuttaa ja heittää kaikki sikseen? Taistella kynsin hampain? Vai luottaa siihen, että asiat loppujen lopuksi asettuvat uomiinsa? Odottaminen on vaikeaa, melkein sietämätöntä. Kuitenkin joskus se on ainoa vaihtoehto. Mutta odottamisenkaan ei tarvitse olla passiivinen olotila.

Joudumme ehkä luopumaan toiveistamme ja unelmistamme. Joudumme ehkä katsomaan rakennuksemme vähittäistä purkamista. Mutta juuri silloin nousevat todellisiksi ja tarpeellisiksi sanat, jotka niin helposti hautautuvat elämän moninaisten rönsyjen alle.

"Missä olenkaan, minne menenkin, sen sinä tiedät, jo kaukaa sinä näet aikeeni… Vaikka sanoisin, nyt olen pimeyden kätköissä, yö peittää päivän valon, sinulle ei pimeys ole pimeää, vaan yö on sinulle kuin päivänpaiste, pimeys kuin kirkas valo."

Odottaminen on olennainen osa elämän korkeakoulua. Emme voi hallita mitään emmekä ketään. Voimme tehdä päätöksiä, mutta emme viime kädessä voi olla varmoja niiden toteutumisesta. Kuitenkaan emme odottaessamme ole yksin. Pudotessamme emme putoa tyhjyyteen. Meitä ovat vastassa kädet, Jumalan ja Vapahtajan kädet, jotka kerran haavoitettiin ihmisten tähden.

"Vaikka nousisin taivaaseen, sinä olet siellä, vaikka tekisin vuoteeni tuonelaan, sielläkin sinä olet. Vaikka nousisin lentoon aamuruskon siivin tai muuttaisin merten taa, sielläkin sinä ohjaat, talutat väkevällä kädelläsi."