Kari Salonius, 56, on toiminut päätoimisena kengitysseppänä vuodesta 1982. Hän kengittää Uudellamaalla erityisesti kouluratsuja. Asiakkaita on niin paljon, että uusia ei voi enää ottaa.

— Aloittaessani oli ainut haaste saada ihmisille tietoa uudesta sepästä. Kun kerran kävi uutena seppänä kengittämässä hevosen onnistuneesti, tiesi varmasti, että jatkoa seuraa.

— Hevonen tarvitsee uudet kengät noin kuuden viikon välein. Ennen asiakkaat eivät olleet niin laatutietoisia. Riitti, että hevosella pysyivät kengät jalassa. Nykyisin hevosenomistajat vaativat hyvää jälkeä.

Pitkä pinna on tarpeen

Kengityssepän työ on fyysisesti raskasta ja työasennot ovat hankalia. Selkä on koetuksella 600-kiloisten eläinten kanssa, jotka osaavat olla melkoisia persoonallisuuksia. Sepän on oltava rauhallinen ja pitkäpinnainen, sillä herkkä eläin vaistoaa pienenkin hermostumisen.

Ammattitaitoisista sepistä on erityisesti Uudellamaalla pulaa. Ala on miesvaltainen, naisia kengittäjäyhdistyksen listoilta löytyy vain yksi.

— Työajat voi itse päättää. Itsekuria vaaditaan, että hommat hoituvat. Asiakkaat tulevat tutuiksi, eikä sovitun tapaamisen siirtäminen ole ongelma, jos vaikkapa lapsi on sairastunut. Kuukausipalkkaa ei ole, tienaat juuri sen verran, mitä olet tehnyt, kertoo Kari Salonius.

Miksi et voi olla kirvesmies?

Kari Saloniuksella on käsivarressaan tatuointi, jossa on Jeesuksen pää orjantappuraseppeleineen. Käteen on tatuoitu myös teksti Born to die that you might live.

— Usko on tallella, mutta niin kova jätkä en ollut, että olisin isäni lailla ryhtynyt papiksi. Sitä paitsi Jeesus pystyy paremmin käyttämään halukasta freelanceria kuin vastahakoista ammattilaista, pohtii Salonius.

Isän työ pappina vei perheen paikkakunnalta toiselle. Pieksämäellä syntynyt Salonius on asunut lähes joka puolella Suomea, Lappia myöten. Ainoastaan länsirannikko on jäänyt väliin.

Elämä papin poikana ei ollut 60-luvulla helppoa. Pappi oli pitäjän merkkihenkilö ja lapset suurennuslasin alla.

— 14-vuotiaaksi asti minua kutsuttiin enemmän papin pojaksi kuin Kariksi. Opettajat pitivät huolen, etten varmasti saanut koulussa erioikeuksia.

— Loviisassa minua tuijotettiin pitkään, kun halusin kavereiden mukana pelaamaan jalkapalloa Työväen urheiluliiton alaiseen seuraan. Karvaita kokemuksia kertyi ja siksi kerran tokaisin isälleni, että miksi et voi olla vain tavallinen kirvesmies!

Vuosina 1969–74 Salonius opiskeli pappissuvun perinteiden mukaisesti Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa. Opiskelujen loppuvaiheessa ja käytännön sosiaalityötä tehdessään Salonius havahtui kuitenkin toisiin aatoksiin.

— Huomasin, että taidan tulla helpommin juttuun eläinten kuin ihmisten kanssa. Sain opiskelukaveriltani idean lähteä Ypäjälle hevosoppiin. Pääsin hevostalouskouluun ja kävin myös ratsastusopiston. Olisin voinut toimia ratsastuksenopettajana, mutta niitä töitä ei ollut tarjolla. Kengityspuolella tuntui tarvetta olevan.

Adoptoitu Cheynne-heimoon

Vantaan Kuninkaanmäessä asuvan Saloniuksen perheen pihamaalla on intiaanityylinen tiipii. Järeiden puisten maalitaulujen merkityksen ymmärtää, kun näkee isännän veitsi- ja heittokirveskokoelman. Niistä monet ovat omin käsin taottuja.

Kari Salonius on tutkinut tasankointiaaneja vuodesta 1969 lähtien. Boheemi seppä on jopa adoptoitu cheyenne-heimoon.

— Olen ollut aina kiinnostunut intiaaneista. Veitsien kanssa olen leikkinyt lapsesta asti — vanhemmat ymmärsivät, eikä haavereitakaan pahemmin sattunut. Pidän myös raudan takomisesta ja minulla on oma paja.

Tulevaisuudessa harrastuksille jäänee enemmän aikaa, sillä kengityskeikoilla on usein mukana nuori oppipoika. Tietotaito siirtyy, ja asiakkaat, niin ihmiset kuin hevoset, oppivat luottamaan myös uuteen seppään.

Kari Salonius puolustaa la 18.6. puukonheiton suomenmestaruutta Kauhavalla.