Kivenheiton päässä
Kesken kaiken toivat lainopettajat ja fariseukset paikalle naisen, joka oli joutunut kiinni aviorikoksesta. He asettivat hänet Jeesuksen eteen ja sanoivat. ”Opettaja, tämä nainen on avionrikkoja, hänet tavattiin itse teossa. Mooses on laissa antanut meille määräyksen, että tällaiset on kivitettävä. Mitä sinä siihen sanot?” He puhuivat näin pannakseen Jeesuksen koetukselle ja saadakseen sitten aiheen syyttää häntä. Mutta Jeesus kumartui ja kirjoitti sormellaan maahan. Kun he tiukkasivat häneltä vastausta, hän suoristui ja sanoi: ”Se teistä, joka ei ole tehnyt syntiä, heittäköön ensimmäisen kiven.” Joh. 8:3–7
Armottomuuden kiveen on helppo tarttua. Jos ei itse keksi heittokohdetta, voi apua saada iltapäivälehtien lööpeistä tai työtoverin kertomasta mehevästä juorusta. Kuka onkaan tyrinyt oikein kunnolla? Kenen puolesta meidän on tällä kertaa hävettävä? Kuka on jättänyt tehtävänsä hoitamatta? Kenellä on oma ja toisen omaisuus mennyt pahasti sekaisin? Kuka on horjunut parisuhteessaan?
Kun kiven heittää, voi olla varma, että kohteeseen sattuu. Syylliseen tai syyttömään. Eikä sillä ole niin väliä. Jokin tarve meissä on täyttynyt, kun kivi on lähtenyt lentoon. Sanallinen tai sanaton armottomuuden kivi saa aina aikaan pahaa jälkeä: jotakin särkyy.
Kivenheiton päässä on lopulta vain ja ainoastaan toinen ihminen, lähimmäinen. Hän on peilikuva meistä itsestämme. Emme me oikeastaan halua toista kivittää hänen pahuutensa vuoksi, vaan siksi, että hänen virheensä ja erehdyksensä kertovat kipeällä tavalla omasta vajavaisuudestamme.
Armottomuus meissä haluaa heittää syytösten kiven. Armo
jättää sen heittämättä.
Ensi sunnuntai on 5. sunnuntai helluntaista. Sen aihe on Armahtakaa!
Alttarilla on vihreä liina ja kaksi kynttilää.
Päivän raamatuntekstit ovat Ps. 13:2–6, 2. Sam. 12:1–10, 13, Room. 2:1–11 ja
Joh. 8:2–11.

