Viime aikoina uutisoinnin päähuomion ovat vieneet eri ammattiryhmien lakot ja niiden ympärillä käyty keskustelu. Vaikka nämä lakot eivät suoranaisesti minua kosketa, olen jonkin verran seurannut paperiteollisuuden edesottamuksia — onhan kyse yhdestä Suomen suurimmista ja tärkeimmistä teollisuuden haaroista. On ollut mielenkiintoista seurata eri puolien argumentteja ja vasta-argumentteja. Dramaattisessa pattitilanteessa on ollut vaikea löytää ratkaisua. Pahuksen kimurantti juttu.

Lakko on väline, jolla pyritään viemään läpi uudistuksia ja muutoksia yhteiskunnassa. Maailma muuttuu, ja erilaisten yhteisöjen on reagoitava muutoksiin monin eri tavoin. Lakkoilulla pystytään saamaan aikaan tuloksia hämmästyttävän tehokkaasti. Hyvin organisoitujen joukkojen voima on suuri. Paradoksaalisesti lakossa on kuitenkin kyse siitä, että saadaan aikaan muutos kieltäytymällä ja olemalla tekemättä mitään.

Lakkoilua käyttävät pääasiassa erilaiset ammattijärjestöt ja yhdistykset. Entä voisiko muuten elämäänsä tyytymätön tai muutosta haluava ihminen ryhtyä lakkoilemaan? Minkälaiseen lakkoon voisivat ryhtyä oman koulunsa puolesta taistelevat tai terveydenhoitopalveluja odottavat? Missä valvotaan tuntitolkulla työttömien ja varattomien tai yksinäisten ja unohdettujen oikeuksien puolesta?

Näyttää siltä, että oikeus muutokseen on ajautunut sinne, missä siitä on välitöntä taloudellista hyötyä. Maailman muuttaminen oikeudenmukaisemmaksi ei kuitenkaan tapahdu kieltäytymällä, vaan tekemällä jotain asioiden hyväksi!

paperiteollisuuden lakkoilu ja työnantajien työsulku ovat pudottaneet Suomen bruttokansantuotetta 0,7 prosenttia. Luku on sama kuin se, johon monet järjestöt viime keväänä yrittivät nostaa kehitysyhteistyön määrärahojen osuutta bkt:sta. Valtion johto vastasi silloin, että taloudellinen tilanteemme ei salli sitä. Paperiteollisuuden lakkoon valtio ei kuitenkaan halunnut puuttua. Kaikki on suhteellista.