Ei keskusvalvomoa

Kymmenvuotias Antero on kaupunkilaispoika, joka saa inhonväristyksiä ötököistä ja jonka arvion mukaan yleisimmät puut ovat kuusenkerkkä ja kirjava pillike. Niinpä Antero lähetetään maalle tietämystään kohentamaan. Kommellusten, kömmähdysten ja seikkailujen jälkeen luonnosta paljastuu myös siedettävä puoli.

Antero joutuu luontoon -kirjan tekijä, filosofi ja kirjailija Tuomas Nevanlinna tunnustaa, että Antero on karikatyyri hänestä itsestään.

— Olen liioitellut tiettyjä piirteitä omasta luontosuhteestani, mutta en minä ihan niin tietämätön ole.

Nevanlinnan omaa luontosuhdetta leimaa pelko, että hän käyttäytyy luonnossa väärin.

— Eläimet tietävät jo syntyjään, miten luonnossa eletään. Pelkään olevani kömpelö tulokas, joka vain tallaa kaiken alleen ja antavani näin signaalin, että kimppuuni voi hyökätä. Kyse on siis lähinnä arkuudesta ja osaamattomuudesta.

— Suhtaudun metsään kuin teatteriin. Jos joku muu hommaa liput ja taluttaa minut paikalle, lähden kyllä. Enkä yleensä kadu, että lähdin.

Ei häntä suuremmin viehätä kaupunkilainenkaan luonnon kokemisen tapa eli piknikit.

— Silloin luovutaan kaikesta, mikä tekee seurustelusta fyysisesti mukavaa, eli pöydistä ja tuoleista. Siellä saa kärsiä piikkimäisestä kasvillisuudesta, muurahaista ja hiekasta.

Mutta kyllä Nevanlinnakin lähtee pois kaupungista ihan vapaaehtoisesti, esimerkiksi mökille kirjoittamaan ja lukemaan.

— Kesämökkiolosuhteet ovat asia erikseen, siellä on veranta ja pöytä.

Hän myös ymmärtää niitä, jotka hakeutuvat luontoon kaupunkilaiselämän vastapainoksi. Hän arvioi, että ihmiset kokevat metsän rauhoittavana, koska sieltä puuttuvat kaikki normaalielämän stressitekijät: työ, toiset ihmiset, melu.

— Esteettinen, ihannoiva suhde luontoon on nimenomaan kaupunkilainen ilmiö, joka syntyi vasta renessanssiaikana. Ne jotka elävät luonnon lähellä, eivät koe sitä näin, vaan heidän suhteensa luontoon on käytännöllinen.

Nevanlinna ei mielellään puhu vieraantuneesta suhteesta luontoon — yleensä tai edes omalla kohdallaan.

— Mikä se vieraantumaton suhde luontoon sitten on? Luonnon kokeminen ihanana tai tärkeänä on nimenomaan "vieraantuneen" luontosuhteen tuote.

Kun puhutaan luonnon tuntemuksesta, Nevanlinna tekee selvän eron kahden erilaisen tavan välille. Toisaalta on tieteellinen tieto luonnosta ja toisaalta kokemuksellinen tieto. Nevanlinna havainnollistaa näiden välistä eroa meteorologin ja sammakoista ennustajan erolla.

— Kokemuksellinen tieto saavutetaan liikkumalla luonnossa. Sen voi saada eräänlaisessa mestari-kisälli -suhteessa esimerkiksi omilta vanhemmilta, jolloin luontosuhde välittyy traditiona. Itselläni ei ole juurikaan kehumista kummallakaan alueella.

Romaanissa Antero ajattelee tuskastuneena: "Juuri tätä on luonto! Se haisee pahalta eikä sillä ole mitään käyttöä". Nevanlinna on siinä mielestään kärjistänyt kaupunkilaisnuorten asenteen, että luonnossa ei ole mitään tarjontaa. Luonnon ympärillä ei oikein voi maleksia odottamassa, että jotakin tapahtuisi.

Kun Antero joutuu luontoon, hänellä on aluksi apunaan sekä puhuvia eläimiä että isäntäperheen Elina-tyttären edustama tieteellinen lähestymistapa. Lopulta hän alkaa muodostaa omaa, henkilökohtaista suhdettaan luontoon ja sen toiseuteen.

"Mitä luonto loppujen lopuksi on?" kyselee Antero romaanin lopussa. Siihen ei filosofillakaan ole selkeää vastausta. Nimensä perusteella luonto on luotu, siis Jumalan eikä ihmisen tekemä. Tähän liittyy se, että se ei täysin ole ihmisen hallittavissa.

— Luonnolla ei ole keskusvalvomoa, Nevanlinna tiivistää.

Toisaalta Nevanlinnan mielestä nykyihmisen luontosuhde voidaan kiteyttää myös resurssin käsitteeseen. Hyötyajattelun näkökulmasta kyse on luonnonvaroista, joita ihminen käyttää. Mutta myös yksityiset ihmiset pitävät luontoa resurssina, jonakin josta haetaan voimavaroja elämään.

Maagisia tunnelmia

Kun lukiolainen Esko Suoranta haluaa kokea kauneutta tai taikaa, hän etsii metsän. Kotoa Tikkurilasta pääsee polkupyörällä Hiirilammelle, ja mökillä Ikaalisissa metsä on muutaman askeleen päässä. Metsässä koettu siirtyy joskus novelleihin, joskus taas roolipelien tapahtumiin.

— Metsässä on maagista tunnelmaa. Kun on yksin keskellä metsää, ei ole vaikea kuvitella ympärilleen vaikka keijukaisia tai näkymättömiä voimia. Metsä on hieno paikka myös talvella, kun lumi ja pakkanen korostavat mystistä tunnelmaa ja eläinten jäljet näkyvät.

Suorannan novelli Harharetki ilmestyi juuri Tammen julkaisemassa antologiassa Maailma raollaan. Novellissa päähenkilö kulkee maiseman ja vuorokaudenaikojen vaihtuessa ja kokee luonnossa sekä syvää yhteyttä että yksinäisyyttä.

— Luonnon keskellä ihminen voi tuntea itsensä vapaaksi ja kokea asioita kuin ensimmäistä kertaa. Mutta ihminen tarvitsee enemmän. Aitoa onnea ei pysty kokemaan ilman toista ihmistä, Suoranta kuvailee novellinsa teemaa.

Tiiviimmin Suoranta on kosketuksissa metsään perheensä kesämökillä.

— Kun yöllä menee mökistä ulos ja ympärillä on pimeä metsä, käy aika helposti mielessä, että tuollahan voi olla ihan mitä hyvänsä. Pimeä metsä on suuri tuntematon, ja yleensä ihminen pelkää tuntematonta. Pimeässä ihminen menettää tärkeimmän aistinsa eli näön, mikä lisää outouden tunnetta.

Esko Suorannan mielikuvissa metsä on elävä ja koettavissa kaikilla aisteilla: kasvoille liimautuvat hämähäkin seitit, mättäät ja juuret jalkojen alla, sammalen ja neulasten tuoksu, lintujen äänet, valon siivilöityminen oksien läpi.

Yksi poikkeus kuitenkin on.

— Todellisessa metsässä on hyttysiä, mutta mielikuvieni metsään ne eivät kuulu.

Esko Suorannan mielestä hänen ikäisensä suhtautuvat luontoon eri lailla kuin vanhempansa.

— Luulen, että keski-ikäiset kaipaavat metsään, koska he muistelevat lapsuuttaan. Nuoret taas ovat viettäneet lapsuutensa kaupungissa, eivätkä he osaa kaivata mitään metsää. Ehkä he sitten keski-ikäisinä kaipaavat virtuaalitodellisuuteen, jossa ovat nuoruuttaan eläneet.

— Ei silti voi yleistää. On nuoria, jotka ovat kotonaan metsässä. He esimerkiksi vaeltavat, ovat partiossa tai pelaavat live-roolipelejä. Itse en ole retkeilijätyyppiä, mutta ei minulle silti tuota ongelmia katsella auringonlaskua. Monet nuoret kärsivät metsässä, kun eivät osaa olla ilman sähköä.

Puuyksilöitä

Tutkija Minna Terho Metsäntutkimuslaitokselta on saanut muutaman kerran kuulla, että hänen sukunimensä oli varmaan enne ammatinvalinnan kannalta.

— Ehkä nimi on ollut enne koko perheelle. Isoisälläni oli maatila, ja metsät olivat hänelle erityisen rakkaita. Isä puolestaan vei minua metsäretkille pienestä pitäen. Kyllä siitä jonkinlainen tuntuma metsään tuli.

Terhon erikoisalaa on metsäpatologia, joka tutkii puiden sairauksia. Parhaillaan hän on mukana tutkimushankkeessa, jossa selvitetään kaupunkipuiden terveydentilaa. Työnsä takia hän kertoo saaneensa Helsingin puistotyöntekijöiltä arvonimen laholeidi.

Minna Terho pyrkii työssään selvittämään, voidaanko ulkoisten vaurioiden perusteella arvioida, kuinka lahoja puut sisältä ovat. Ennen puiden kaatamista hän mittaa niiden ulkoiset vauriot ja sienet. Sitten hän tutkii kaadetut puut ja laskee, kuinka suuri osa puuaineksesta on lahoa. Tutkittavia puita ovat Helsingin keskustan puistoista kaadetut vaahterat, lehmukset ja koivut.

— Puistopuiden kaataminen on aina vähän kimuranttia. Toisaalta lahot puut ovat iso riski ihmisille ja rakennuksille, toisaalta puistojen puut herättävät ihmisissä voimakkaita tunteita. Puistoissa on myös otettava huomioon alueen kokonaisuus, jota ei voi rikkoa, Minna Terho kertoo.

— Työssäni en voi palvoa puita. Silti ajattelen lahottajasieniä tutkiessani olevani puun puolella.

Ihmisten tunteenomainen suhde puihin on Terhon mielestä yleismaailmallista.

— Puu on kunnioitusta herättävä elävä organismi. Jo niiden pitkä ikä avaa huikaisevan perspektiivin.

Aiemmin Minna Terho on tutkinut metsissä esiintyvää männynversosurmaa. Nykyisin hän ei tutkimusmielessä metsissä liiku, mutta vapaa-ajallaan kyllä. Vanhempiensa mökillä ollessaan hän sienestää ja marjastaa.

— Metsäluonto on minulle tärkeä. Koulutuksestani huolimatta pystyn nauttimaan metsästä metsänä. Siellä liikkuminen on minulle ensisijaisesti esteettinen nautinto. Lajien ja yksityiskohtien tuntemus antaa siihen vain lisäväriä.

Terho kertoo näkevänsä metsän puuyksilöinä, ei motteina tai lautatavarana. Hänelle tutkimusyksikkökin on yksi puu, ei kokonainen metsä tai puisto.

Puisto ja metsä ovat Terhon mielestä ehdottomasti eri maailmoja.

— Puisto on kulttuurimaisemaa. Ei siellä voi tuntea yksinäisyyttä sanan positiivisessa mielessä niin kuin metsässä voi. Silti puisto voi olla luontoelämys. Lähipuistossani olen seurannut kottaraisten pesintää ja sitä, kuinka puut vaihtavat vaatetustaan vuodenaikojen mukaan. Juuri nyt ne ovat niin puhtaan vihreitä.

Viimeinen pyhä paikka

etsä on ollut suomalaisille pyhä paikka vuosituhansia. Sitä on pelätty, mutta silti se on vetänyt puoleensa.

— Uralilaiset kansat ovat aina pitäneet pyhänä hallitsematonta luonnonelementtiä. Meille suomalaisille se, mikä tutun kotipiirin jälkeen aukeaa, on ollut metsä, saamelaisille tunturi ja rannikolla puolestaan meri, kuvailee suomalaisten metsäsuhteen juuria uskontotieteen dosentti Risto Pulkkinen.

Hän muistuttaa, että muinaissuomalaiset eivät erottaneet pyhää eli tuonpuoleista arkisesta kuten me. Heille pyhä oli läsnä kaikkialla ja läpäisi koko todellisuuden; jotkut paikat vain olivat tuonpuoleisempia kuin toiset.

— Metsä oli vahvin pyhän kokemisen paikka. Siinä yhdistyivät pyhän kaksi eri puolta: pelottavuus ja kiehtovuus. Pelottavia ja vaarallisia olivat metsänhenget, jotka pyrkivät eksyttämään ihmisen. Eksyneestä ja metsään kuolleesta tulisi uusi metsänhenki, sijaton sielu.

— Toisaalta metsä antoi pyyntikulttuurissa eläville elatuksen. Kaikkialla läsnä oleva Tapio edusti metsän mahdollisuuksia ja kiehtovaa puolta, Pulkkinen kertoo.

Myöhäisemmässä länsisuomalaisessa perinteessä esiintyi metsänneitoja, joissa pelottavuus ja kiehtovuus olivat samassa hahmossa. Ne olivat kauniita katsella, mutta viettelivät tuhoon.

Nykysuomalaisten suhde metsään ei Pulkkisen mielestä juuri ole muuttunut, vaikka metsänhenkiin tai -neitoihin ei enää uskotakaan. Pulkkinen puhuu mentaliteeteista, jotka ovat hyvin pitkäikäisiä. Hänen mielestään on vaikea sanoa, siirtyvätkö ne pelkästään kulttuurin kautta vai ovatko ne lähes biologisia.

— Metsän pyhyys näkyy vahvassa retkeily- ja partioperinteessämme ja mökkeilyssäkin. Symbolisesti menemme enemmän tai vähemmän pelottavan luonnonelementin keskelle nykyisen helpon elämän vastapainoksi. Vahvistamme itseämme kaaoksen, järjestäytymättömän maailman puolella.

Silloin tällöin kuulee jonkun sanovan, ettei hän tarvitse mitään kirkkoa, sillä metsä on hänen kirkkonsa. Pulkkinen ei sitä ihmettele.

— Ihminen voi hakea pyhyyden kokemusta joko kirkosta tai metsästä — ihanteellisinta olisi jos hän voisi löytää sen molemmista. Tarve kokea pyhyyttä ei ole ristiriidassa kirkon tarjoaman pelastusopin kanssa. Kun kirkko tuli Suomeen, se ei tuonut ihmisille tuonpuoleista ja pyhää, vaan ainoastaan pelastusopillisen lisän. Kirkko ei siis ole koskaan ollut aidossa konfliktissa vanhojen uskomusten kanssa.

— Pyhän kaipuu on luomisessa syntynyt perusvalmius, sillä meissä jokaisessa on kipinä tuonpuoleista. Samaa kaipuuta voidaan kuvata joko kristillisin tai ei-kristillisin sanoin.