Synkkien uutisten virratessa tietoisuuteemme on hyvä välillä pysähtyä ajattelemaan pieniä toivon pilkahduksia, merkkejä inhimillisyydestä ja välittämisestä. Niitä on olemassa, ruohonjuuritasolla. Usein ohitamme ne, emmekä näe niihin kätkettyjä merkityksiä.

Lähelläni asuu ihminen, joka on toiminut 15 vuotta kehitysmaiden lasten kummina. Toinen lähti vapaaehtoistyöhön katulasten keskelle. Kolmas hoitaa ikääntynyttä äitiään, jotta tämä saisi asua kotona. Neljäs on mukana ystäväpalvelutoiminnassa ja käy viikoittain ulkoilemassa huonokuntoisen vanhuksen kanssa.

Monet näistä toivon välittäjistä kamppailevat omien huoltensa ja vaikeuksiensa kanssa. Silti jostain nousee halu auttaa, kurottautua omasta kivusta huolimatta toisen puoleen. Vielä silloin tällöin kuulee ajatuksen: Laitetaan ensin omat asiat kuntoon, sitten on varaa ja aikaa auttaa muita. Mutta olisiko sittenkin niin, että elämän jakaminen toisten kanssa auttaa salatulla tavalla myös auttajaa itseään?

Tämän maanpäällisen elämän aikana tuskin milloinkaan koittaa päivä, jolloin oma elämä olisi täydellisesti kunnossa. Jossakin aina repsottaa. Kehitysvammaisten Arkki-yhteisöjen perustaja Jean Vanier on todennut: "Yhä uudestaan minua hämmästyttää, miten heikkouksien ja ongelmien keskinäinen jakaminen ruokkii enemmän kuin se, että kerromme kukin onnistumisista ja vahvoista puolistamme… Toisen nöyryys ruokkii toista, koska nöyryys on totta. Se on merkki Jumalan läsnäolosta."