Keskiajan tutkija, dosentti Tuomas Heikkilä pääsi huhtikuun lopussa otsikoihin väitteellään, että sen paremmin piispa Henrikiä kuin talonpoika Lallia ei olisi koskaan ollutkaan. Kun kirkot Suomessa viettävät 850-vuotisjuhlavuottaan, väite sai paljon julkisuutta.

Heikkilän vastapuoleksi asetettiin Lallin kotipitäjä Köyliö, jonka asukkaiden kerrottiin teroittelevan kirveitään. Sopivampi keskustelukumppani löytyy tiedemaailmasta, sillä kohuväite ei suinkaan ole mikään lopullinen totuus tapahtumista.

— Heikkilä ei tuonut esille yhtään sellaista faktaa, joka ei olisi ollut tiedossa jo aikaisemmin. Varsinkin 1900-luvun alun ruotsalainen kriittinen tutkimus pyrki panemaan suuren osan pyhimyslegendoista pelkiksi kirjallisiksi tuotteiksi, joilla ei olisi mitään todellisuuspohjaa. Yleisesti ottaen tutkimuksessa ei kuitenkaan epäillä Henrikin olemassaoloa, sanoo kirkkohistorian professori Simo Heininen Helsingin yliopistosta.

Heinisen mukaan se, että Henrikistä ei löydy kirjallisia aikalaislähteitä, ei todista mitään. Ei löydy monesta muustakaan sen ajan henkilöstä, sillä lähteitä ei ole säilynyt.

— Se, että katolisesta kirkossa ei löydy virallista pyhimykseksi julistamispäätöstä, ei myöskään ole mikään ihme. Tuohon aikaan ei ollut vielä käytössä sellaista paavillista prosessia kuin nykyisin. Kultti nousi paikalliselta pohjalta, eikä sille tarvittu vahvistusta Roomasta. Otettiin vain nimi oman hiippakunnan pyhimyskalenteriin, selvittää Heininen.

Paikallinen perinne puhuu Henrikin puolesta

Henrikistä löytyy kirjallisia lähteitä, mutta ne ovat vasta 1200-luvun lopulta. Kirkollisesta pyhimyslegendasta on useita eri versioita, joiden aikajärjestykseen Heininen odottaa vastausta Heikkilän syksyllä ilmestyvästä tutkimuksesta. Legendaa aikaisempi saattaa kuitenkin olla kansanperinne eli Henrikin surmavirsi.

— Vaikka se on kirjoitettu muistiin 1600-luvulla, sen sisältö tuntuu aidommalta. Surman motiivi eli piispan vaatima kestitys on kirkon kannalta epäedullisempi kuin pyhimyslegendassa, jossa Lalli suuttuu siitä, että piispa nuhtelee häntä miestaposta, toteaa Heininen.

Vahvin todiste Henrikin ja Lallin olemassaolon puolesta on paikallinen perinne.

— Minusta Heikkilän pitäisi selittää, mistä nousee moneen eri paikkakuntaan liittyvä kansanperinne. On vaikea uskoa, että sellaista voitaisiin myöhemmin ylhäältä päin istuttaa. Totta kai muinaisuuden mahtimiehiin liitetään aina kaikenlaista tarinaa, mutta jonkun luut Nousiaisten kirkossa ovat olleet ja jotkut luut sieltä siirrettiin Turun tuomiokirkkoon.

Heinisen mukaan myös piispa Henrikin tarinan monet ydinelementit sopivat ajankuvaan. Ristiretkeä tänne ei kuitenkaan todennäköisesti tehty, koska Länsi-Suomessa kristinuskolla oli jo entuudestaan vankka jalansija.

— Varmaan tänne tuli jonkinlainen pieni sotilasjoukko, mutta ei mitään haarniskoitua ritariarmeijaa liput liehuen ja kuningasta ja piispaa täydessä juhlapuvussa. Pikemminkin oli kyse näytösluonteisesta saattueesta, jolla vahvistettiin jo olemassa olevaa löyhää liittosuhdetta.

Retken ajankohdaksi ajateltu 1155 on arvailua, mutta 1150-luvulla sen on täytynyt olla, jos pidetään kiinni kuningas Erikistä. Tosin hänenkin olemassaoloaan on epäilty.

— Sikäli piispan ja kuninkaan retki sopii kuvaan, että usein tällaisilla retkillä oli sekä kirkollinen että maallinen tavoite.

Henrikiä on pidetty syntyjään englantilaisena. Tämäkin on Heinisen mukaan perusteltua, sillä Skandinaviassa oli paljon Brittein saarilta tulleita pappeja ja munkkeja.

Suomi kristillistyi rauhanomaisesti

Suomen kristillistyminen ei ollut väkivaltainen, vaan enimmäkseen rauhanomainen prosessi.

— Pieniä kahinoita on saattanut olla, mutta kristinuskosta on Suomessa merkkejä jo satoja vuosia ennen Henrikiä. 1100-luvulla uusi usko oli jo vakiinnuttanut asemansa Lounais-Suomessa ja Satakunnassa, vaikka kesti vielä pitkään ennen kuin koko maa kristillistyi.

Kristinusko tuli Suomeen kauppayhteyksien kautta sekä idästä että lännestä. Itäistä perua ovat esimerkiksi sanat pappi, raamattu ja risti. Läntinen suuntaus osoittautui kuitenkin vahvemmaksi Laatokan aluetta lukuun ottamatta.

— Alueella, jossa oli kristittyjä, oli varmasti pappeja ja pieniä kirkkojakin. Jotta asiat saatiin pelaamaan normaaliin malliin, tarvittiin kuitenkin piispa, joka pystyi vihkimään uusia pappeja ja organisoimaan kirkon hallinnon ja seurakunnat. Se oli Henrikin tehtävä.

Suomen kristillistyminen merkitsi paitsi uskonnon vaihtoa, myös kulttuurin muutosta.

— Kristinusko yhdisti Suomen eurooppalaiseen kirjalliseen kulttuuriin. Se muutti oikeus- ja tapakäytäntöjä, vastusti orjuutta, verikostoa ja ei-toivottujen lasten jättämistä heitteille kuolemaan. Heimokulttuuri, jossa usein vallitsi vahvemman oikeus, vaihtui keskitettyyn hallintoon. Järjestyksen hintana olivat kuitenkin palkatut virkamiehet, sotalaitos ja verot.

Suosittu suomalainen

Piispa Henrikin murhaaja, köyliöläinen talonpoika Lalli, kipusi Ylen viimevuotisessa suuret suomalaiset -äänestyksessä 14. sijalle. Moni antoi äänensä Lallille ensimmäisenä tunnettuna suomalaisuusmiehenä, joku myös pakanallisen muinaisuskon puolustajana. Viimemainitulle ei kuitenkaan ole perusteita, sillä Lalli ja hänen vaimonsa Kerttu olivat kristittyjä.

— Eivät he mitään pakanoita olleet. Ei piispa olisi lähtenyt moittimaan pakanoita kirkkokurin avulla tai vaatimaan kestitystä. Nimiä Lalli ja Kerttu on pidetty kristillisinä niminä. Ilmeisesti kyse oli muutosvastarinnasta, joka ei kohdistunut uskon sisältöä, vaan uutta järjestystä ja sen tuomia taloudellisia rasituksia vastaan, arvioi professori Simo Heininen.

Heinisen mukaan Lallia voidaan kenties pitää itsenäisyysmiehenä tai oman aikansa talonpoikaisena EU:n vastustajana, mutta ei minään pakanallisuuden esitaistelijana.

Köyliössä paikallisen pankin edustalla olevalla professori Aimo Tukiaisen Lalli-patsaalla on kädessään kirveen lisäksi aitan lukko. Tukiaisen patsas asettuu sen näkemyksen taakse, että Lalli piti kiinni omaisuudestaan. Kansan suussa kulkeneessa surmavirressä korostetaan, että Lalli joutui kuitenkin vaimonsa valheen uhriksi, sillä piispa maksoi kestityksestä.

— Miten lienee käynyt, se on jo toinen asia, myhäilee Heininen.