on rankka kuvaus malmölaistyttöjen, Moen, Annan ja Idan, nuoruudesta. Vanhemmat keskittyvät omiin ongelmiinsa eivätkä näe, että tytöt hakevat vapautta ja lohtua erilaisista päihteistä.

Päähenkilö Moe on älykäs ja voimakkaasti kokeva tyttö, jolla ei ole suuntaa eikä itsesuojeluvaistoa. Moe saa jotenkuten taisteltua itsensä ylioppilaaksi, mutta Ida ja Anna ovat jo joutuneet yhteiskunnan laidalle. Asunnottomuus, prostituutio, yliannostukset ja psykoosit ovat kirjan arkea.

Josefine Adolfsson kirjoittaa uskottavasti Moen, Annan ja Idan kamppailusta maailmassa, johon he ovat menettäneet otteensa ja joka on menettänyt otteensa heihin. Kun Moe haluaisi vihdoin saada apua psykiatrisen sairaalan päivystyksestä, tuloksena on puhelinaika viiden kuukauden kuluttua.

Ystävyys on lopulta kirjan punainen lanka, sillä tytöt eivät hylkää toisiaan, vaikka kaikki näyttäisi olevan lopussa. Moen selviytyminen valaa uskoa, että kovia kokenutkin voi päästä pienin askelin elämän syrjästä kiinni.

Adolfssonin piti koota alun perin nuorten tositarinoihin perustuva haastattelukirja. Haastattelut repivät kuitenkin auki hänen omat nuoruuden haavansa ja syntyi romaani, jossa on paljon omaelämäkerrallisia aineksia.