Tallinnan pienimmässä luterilaisessa seurakunnassa Peetelissä on vain 47 jäsenmaksun maksavaa jäsentä. Koti- ja ulkomaisten tukijoiden ja lahjoittajien avulla seurakunta kuitenkin ylläpitää lastenkotia ja päiväkeskusta.

Lisäksi kirkon pääoven luo eteiseen on rakennettu sosiaalikeskus, joka auttaa kodittomia aikuisia. Siellä voi käydä suihkussa ja vaihtaa puhtaat vaatteet myös jumalanpalveluksen aikana.

— Kun seurakuntaan tuli uusi kirkkoherra, nykyinen parlamentin jäsen Avo Üprus, hän asetti ehdoksi, että Peetelistä tulee kirkko, joka palvelee ihmisiä seitsemänä päivänä viikossa. Nyt meillä on lastenkoti, jossa asuu yhdeksän poikaa ja yhdeksän tyttöä sekä päiväkeskus, jonne lapset voivat tulla syömään ja tekemään läksynsä. Virallisesti emme puhu katulapsista, sillä lapsilla on yleensä äiti ja koti, mutta kotiolot ovat aivan hirveät.

Näin kertoo Mati Sinisaar, joka toimii seurakunnan johtajana. Hänen lisäkseen talossa työskentelee kirkkoherran puoliso Fea Üprus, kahdeksan sosiaalityöntekijää ja kymmenkunta muuta työntekijää. Väkeä tarvitaan paljon, sillä toiminta on ympärivuorokautista ja ulospäin suuntautuvaa.

— Teemme myös katutyötä. Etsimme apua tarvitsevia lapsia. Lastenkodin lasten lisäksi autamme tällä hetkellä 45 muuta lasta, Sinisaar selvittää.

Sirkustemppuja kirkkosalissa

Neuvostovallan aikana Peetelin kirkon pääsali oli muutettu elokuvastudioksi, muut tilat oli jätetty rapistumaan. Kun seurakunta sai kirkon itselleen, se oli yhtä huonossa kunnossa kuin talot, joista lapset tulevat.

— Autoimme pitkään lapsia kadulla, mutta sitten he alkoivat kysyä, miksi emme vie heitä kirkkoon, josta me tulemme. Lasten meitä kohtaan osoittama rakkaus ja luottamus johti siihen, että aloimme rakentaa kirkkoon ensin päiväkeskusta ja sitten lastenkotia, kertovat Fea Üprus ja Mati Sinisaar.

Kirkon kellaritilat olivat veden peitossa ja homehtuneet, mutta nyt siellä on kauniit yhteiset tilat lapsille. Kahteen maanpäälliseen kerrokseen on kunnostettu asuinhuoneita. Kirkkosali, jonka kunnostaminen on yhä kesken, on arkisin lasten käytössä. Lapset harjoittelevat siellä muun muassa sirkustemppuja saksalaisen vapaaehtoisen harjoittelijan opastamana.

Kaikki tämä on saatu aikaan suunnilleen kädestä suuhun eläen. Nytkään varoja toiminnan pyörittämiseen ei ole kuin pariksi kuukaudeksi. Peetelissä kuitenkin uskotaan, että jos työ on Jumalan tahto, jostakin löytyy lahjoittajia ja sponsoreita. Tähän asti on löytynyt.

Kotitalo oli karmea paikka

Fea Üprus esittelee kirkkosalissa yhden talon asukkaista, Aleksein. 9-vuotiaalla pojalla on virolainen äiti ja venäläinen isä, joka jäi Venäjälle. Äiti on työtön, isäpuoli vankilassa, isoveljellä pahoja ongelmia. Aleksein 13-vuotias sisko huolehtii äidistä, eikä siksi halunnut lastenkotiin, vaikka olisi päässyt.

—Aleksei asui talossa, joka on suorastaan karmea paikka: viinaa, huumeita ja tappeluita. Kun Aleksei muutti tänne, hän huusi joka yö, kertoo Fea Üprus ja toivoo, että pojalle löytyisi jostain uusi perhe.

Aleksei sanoo viihtyvänsä lastenkodissa, vaikka äitiä onkin välillä ikävä. Hän käy tapaamassa äitiään, mutta olot kotona ovat sellaiset, ettei sinne voi palata. Lastenkodissa Aleksei on lopettanut imppaamisen ja tupakanpolton, alkanut harrastaa breikkitanssia ja rullaluistelua ja käy säännöllisesti koulua.

— Tykkään matematiikasta ja tietokoneista, sanoo Aleksei.

Mati Sinisaaren mukaan Aleksei on aktiivinen poika.

— Hän on mukana joka palaverissa ja aina hänellä on joku uusi ehdotus talouden parantamiseksi tai sääntöjen muuttamiseksi, Sinisaar nauraa.

Yläkerrassa, tyttöjen tiloissa, asuu 16-vuotias Natasa. Hän oli yksi lastenkodin ensimmäisistä asukkaista, kun se neljä vuotta sitten avattiin. Tytön isä kuoli ja uuden isäpuolen kanssa tuli ongelmia.

Työtön ja alkoholisoitunut äiti, joka on nyt jo kuollut, ei pystynyt huolehtimaan lapsistaan ja Natasa ajautui kadulle. Hän nukkui pihalla, kellareissa ja rappukäytävissä, imppasi ja käytti amfetamiinia. Nyt hän on kahdeksannella luokalla koulussa, joka sujuu mukavasti. Tulevaisuus näyttää hyvältä.

Uudisrakennus suunnitteilla

Samanlaisia tarinoita on jokaisella talon lapsella. Koti, jossa on köyhyyttä, alkoholismia, huumeita, perheväkivaltaa ja osalla myös seksuaalista hyväksikäyttöä. Pikkuhiljaa tilanne on ajautunut sellaiseksi, että koulu on jäänyt, ja elämä on siirtynyt kodista kadulle, jossa ainoa lohtu on itsensä huumaaminen.

Sinisaaren mukaan kodittomia lapsia on Pohjois-Tallinnassa arviolta parisataa. Kaikille ei ole tilaa lastenkodissa, mutta seurakunta toivoo voivansa rakentaa uuden lastenkodin kirkon takana sijaitsevalle seurakunnan omistamalle parkkipaikalle.

Viron valtio ja Tallinnan kaupunki ovat jo luvanneet 60 prosenttia rahoituksesta, mutta loput miljoonahankkeesta pitäisi saada lahjoituksina. Ennen kuin mitään voidaan tehdä, pitäisi kuitenkin saada naapurit suostumaan hankkeeseen.

Vaikka Peetelin seurakunta on pystynyt auttamaan monia, on myös monia, joita apu ei ole tavoittanut. Sinisaar esittelee kirkon ilmoitustaululla olevaa kuvaa ensimmäisestä lastenleiristä.

Kuvan kymmenestä lapsesta neljä asuu kirkolla, kaksi on saanut lastenkotipaikan muualta. Kolme käyttää yhä huumeita ja yksi istuu vankilassa taposta. Hänkin oli Sinisaaren mukaan sydämeltään "kiltti lapsi".

— Kukaan ei synny rikolliseksi, mutta jos lasta ei rakasteta eikä hän saa käydä koulua, tulos on tämä.

Vantaan seurakuntien yhteinen diakoniatyö
järjestää lokakuussa myyjäiset Peetelin katulasten hyväksi. Tästä ja muista tavoista auttaa tietää diakoniapastori Lea Karhinen 8306 341,
sähköposti lea.karhinen@evl.fi.

Kopliin eivät turistit eksy

Tallinnassa on kaupunginosa, jonne turistibussit eivät eksy. Koplin linjoilla asuu satoja aikuisia ja lapsia kurjissa olosuhteissa.

Peetelin seurakunnan puheenjohtaja Mati Sinisaar ajaa kuoppaista tietä ränsistyneiden puutalojen keskelle. Muutamassa talossa savupiippu on sortumispisteessä, mutta Sinisaar ei puutu siihen. Hän kehottaa katsomaan ikkunoita.

— Katso verhoja. Jos verhoja ei ole lainkaan, ne ovat mustat tai niiden paikalla on lautoja, asiat ovat huonosti. Jos on valkeat verhot, siellä eletään niin normaalia elämää kuin se täällä on mahdollista.

Yhden talon ikkunasta johtaa piuha kaupungin sähkökaapeliin. Taloon tulee sähkö, koska asukkaat varastavat sitä. Suurimpaan osaa taloista ei tule sähköä eikä vettä, eikä niissä ole lämmitystä. Suihkua tai vessaa ei ole. Taloissa asuu kuitenkin lapsiperheitä, joilla ei ole muutakaan paikkaa minne mennä.

— Hyvä kysymys on, miten ihmiset pärjäävät täällä talvella, sanoo Sinisaar ja ajaa eteenpäin.

Muutaman sadan metrin päässä on talo, joka paloi runsas kuukausi sitten. Ennen tulipaloa talossa asui monta lasta, joukossa yksi vauva. Nyt talossa asuu alkoholisoituneita aikuisia, jotka huutavat meidät sisälle katsomaan, miten Euroopan unionin jäsenmaassa ihmisten on pakko elää "kuin siat".

Apu alkoi kahdesta ruokakassista

Ennen kuin noudatamme kutsua Sinisaaren auton viereen juoksee viisi lähiympäristön lasta. He ovat tunnistaneet hyväntekijänsä, kirkon miehen, ja tervehtivät häntä iloisesti.

— Nyt ei ole mukana kuin suklaata, mutta palaamme myöhemmin, Sinisaar lupaa.

Kun lapset saavat suklaansa, Sinisaar kertoo, että olemme paikalla, josta koko Peetelin seurakunnan avustustyö alkoi. Yksi seurakuntalaisista ajoi maaliskuisena iltana kahdeksan vuotta sitten Koplin läpi, kun hän huomasi joukon huonokuntoisia lapsia. Hän antoi nälkäisille lapsille kaksi pussia ruokaa.

— Lapset olivat hyvin pelokkaita, eivätkä uskaltaneet tulla viittä metriä lähemmäs. Kun tulimme uudestaan, he oppivat vähitellen luottamaan meihin. Siitä alkoi toiminta, jota ei oltu etukäteen suunniteltu. Kukaan ei olisi uskonut, että muutaman vuoden päästä meillä on kirkossa katulasten lastenkoti, kertoo Sinisaar.

Palanut talo on koti

Kun kävelemme sisälle palaneeseen taloon, Mati osoittaa ympäristöä. Paikalla on ollut seitsemän muuta rakennusta, jotka on kaikki purettu. Tämäkin palo saattoi olla tahallisesti sytytetty, sillä itse asiassa Kopli sijaitsee kauniilla paikalla. Meren rantaan saisi hyviä tontteja Viron parempiosaisille.

Kahden miehen ja kahden naisen yhden huoneen asunto sijaitsee talon yläkerrassa. Sinne päästäkseen pitää kulkea palamisjätteiden ja roskien yli sekä totutella hajuun ja pimeyteen. Talon asukkaat haluavat kuitenkin näyttää vieraille parastaan ja siivoavat pullot piiloon ennen kuin astumme kynnyksen yli.

Sisällä asunnossa toinen miehistä esittelee kahdesta kohtaa murtunutta kättään ja palaneita korviaan. Hän pelasti talon asukkaista neljä ennen kuin syöksyi ikkunan läpi pihalle. Muut vahvistavat tarinan.

Sitten puheenvuoron ottaa toinen naisista, joka pyytää vieraita katsomaan ympärilleen. Toisessa sängyssä on päällekkäin makuupussi ja kolme peittoa, ne auttoivat talven yli. Liedellä on kulho, jossa kelluu kaloja, ilmeisesti pieniä silakoita. Lisäksi päivälliseen sisältyy roskiksesta kaivettua leipää.

— Tällaisissa oloissa me elämme ilman minkäänlaista sosiaalitukea. Tämä on kuitenkin ainoa koti, joka meillä on. Nyt emme enää uskalla kaikki lähteä etsimään ruokaa, koska pelkäämme, että joku sytyttää talon uudestaan. Kun talo puretaan, meillä ei ole paikkaa minne mennä.

Suihku vähentäisi rikollisuutta

Talon asukkaat, kuten suurin osa muistakin Koplin asukkaista, ovat Viron venäläisiä. Monilta puuttuu maan kansalaisuus ja yleensäkin henkilöpaperit. Kun ei ole dokumentteja, ei saa asuntoa eikä työtä.

— Tämä on Tallinnan köyhintä aluetta. Ihmiset keräävät tyhjiä pulloja tai varastavat saadakseen ruokaa. Jo suihku tai puhtaat vaatteet vähentäisivät rikollisuutta. Saati sitten ihmisarvoiset asunnot. Olen itse kulttuurin ystävä, mutta minusta kulttuuri alkaa siitä, että ihmisistä pidetään huolta, sanoo Sinisaar.

Poistumme talosta ja jatkamme kierrosta kerrostaloalueella. Betonirakennukset ovat päältä katsoen hiukan paremmassa kunnossa, mutta niidenkin sisällä on paljon kurjuutta ja köyhyyttä. Sellaista, jonka seurauksena osa lapsista päätyy kadulle ja moni aikuinen kodittomaksi.

— Traagisia tarinoita on paljon. Mutta on myös perheitä, joissa niukkuuden keskellä jaksetaan huolehtia lapsista. Jos talossa on rakkautta, äiti, joka välittää lapsistaan, lapsilla on toivoa, tuumii Sinisaar.