Kirkkopäivien keskusteluissa tuotiin julki huoli paitsi kirkosta eroamisista, myös siitä, että jäsenistä yhä harvemmat mieltävät kirkon omakseen. Samalla muistutettiin, ettei kirkko saa luokitella jäseniään, vaan jokainen on yhtä arvokas, osallistuipa tai ei.

Arkkipiispa Jukka Paarma myönsi olevansa huolissaan kirkon jäsenmäärän viimeaikaisesta laskusuunnasta, mutta muistutti myös, että samanaikaisesti kirkkoon liittyy enemmän ihmisiä kuin aiemmin. Liittymisen taustalla on hänen mukaansa usein syvempi vakaumus kuin eroamisen.

— Mutta kyllä jokainen kirkosta eroaminen osoittaa pettymystä ja tyytymättömyyttä, hän lisäsi.

Paarman mukaan kansankirkko-ajatteluun sisältyy se, että jo kirkkoon kuuluminen on selvä kannanotto kirkon edustaman arvomaailman puolesta.

— Vaikka ei osallistuisikaan seurakunnan toimintaan, antaa tukensa niille, joiden puolesta kirkko tekee työtä. Sekin on arvokasta kirkon jäsenyyttä, arkkipiispa Paarma korosti.

Rakkaus ja hiljaisuus
kirkon valtteina

Toimittaja Riku Siivonen edustaa nuorta sukupolvea, jonka menettämisestä kirkossa on viime aikoina herätty kantamaan huolta.

Siivonen kritisoi sitä, että enää ei tunnu riittävän kirkon jäsenyys, vaan nuoria vaaditaan aktiivisesti vaikuttamaan. Hänelle itselleen osallistumiseksi riittää tällä hetkellä kirkollisveron maksaminen.

— Aikaa on hirveän vähän. Olemalla kirkon jäsen olen tavallaan ulkoistanut heikommista huolehtimisen kirkon tehtäväksi. Maksan kirkolle siitä ilomielin, Siivonen sanoi.

Siivonen sanoi ymmärtävänsä, miksi hänen ikäpolvensa kokee kirkon vieraaksi.

— Jos olisin nuori nainen, minusta olisi pöyristyttävää, että tehdyn naispappeuspäätöksen noudattaminen on niin vaikeaa. Minusta koko virkakysymys-sana on hämärä kiertoilmaus epätasa-arvolle, Siivonen sanoi.

Hänen mukaansa kirkossa olisi hyvä olla enemmän kansalaisjärjestömäisyyttä ja moniäänisyyttä, ja myös kriittisiä ääniä olisi kuunneltava.

Toinen nuori aikuinen, erityisnuorisotyönohjaaja Sami Ojala arvioi, ettei kirkko nykymuodossaan anna hänelle yhteisöllisyyden kokemusta. Ojala kaipasi myös enemmän mahdollisuuksia vaikuttaa kirkon asioihin.

— Teoriassa jäsenellä on mahdollisuus vaikuttaa, mutta käytännössä ei. Päätöksenteko on taantumuksellista ja vanhoillista, eikä alle 60-vuotiailla ole mahdollisuutta saada ääntään kuuluviin.

Kirkon ei kuitenkaan Ojalan mukaan tarvitsisi olla taantumuksellinen laitos.

— Kirkko sopii tähän aikaan älyttömän hienosti. Sillä on kaksi valttia: rakkaus ja hiljaisuus. Ongelma ei ole se, mitä kirkko opettaa, vaan se, että ihmiset eivät tiedä, mitä kirkko opettaa. Kirkon pitäisi astua median eteen hyvän sanomansa kanssa.

Kirkon suuntauduttava ulospäin

Professori Aila Lauha totesi, että häntä puistattaa sisäpiiriläinen kinastelu ja puuhastelu virkaan ja seksuaalietiikkaan liittyvien kysymysten ympärillä.

— Olennaista olisi sanoman esillä pitäminen. Eivät ihmiset tarvitse kirkkoa ensisijaisesti moraalinsa rakentamiseen, vaan paljon isompiin asioihin. He kysyvät, onko Jumalaa, rakastaako Jumala minua tai mitä minulle tapahtuu kuoleman jälkeen.

Mikkelin hiippakunnan piispa Voitto Huotari arvioi kirkkopäivillä, että kirkon pitäisi suuntautua nyt ulospäin. Viime vuosikymmeninä on tehty uudistuksia, jotka ovat koskeneet lähinnä seurakuntaelämässä jo mukana olevia.

— Kristillisellä uskolla on paikka monien ihmisten mielessä. Kaikki mikä auttaa sen tiedostamista, että olen kristitty, palvelee evankeliumin asiaa, Huotari sanoi.

Hän oli pahoillaan siitä, että huonosti toteutetulla evankelioinnilla on jaettu kansaa kahtia. Ei ole aina riittänyt, että on kristitty, vaan on pitänyt olla uskovainen. Näin on Huotarin mukaan tuhottu uskomisen oikeus sellaisilta, joilla olisi ollut siihen edellytykset.