Kiitän kuulutuksia koskevaan kysymykseeni tulleista asiallisista kannanotoista ja vastauksista kirkkoherra Yrjölää (VL 28.4.) ja Sakaria (VL 19.5.). Näinhän se on. Avioliitto on, tai ainakin sen pitäisi olla, pyhä.

Mutta rakkaus on myös sokea! Aina ei edes osata kysyä tulevalta kumppanilta kaikkea mahdollista tai myöskään kertoa.

Kerronpa kuitenkin pari tapausta elävästä elämästä. Niiden perusteella toivoisin lasten merkitsemistä kuulutustietoihin yhtä hyvällä syyllä kuin entisten avioliittojenkin.

Pariskunta meni vihille. Häiden jälkeen vaimo ilmoitti, että "poikani tulee myös kotiimme". Poika oli 5-vuotias ja asunut siihen asti mummolassaan maaseudulla. Eipä vain ollut tullut mainituksi! Tämä tarina sai onnellisen lopun, kun uusi "isä" alkuhämmennyksen jälkeen hyväksyi lapsen.

Toisessa tapauksessa lapsen isä ei edes tiedä, että lapsi on hänen nimissään, vaikka tietää kyllä lapsen olemassaolosta. Lapsen synnyttyä hän karisti Suomen pölyt jaloistaan. Lapsi merkittiin todistajien lausunnolla sosiaaliviraston kautta isänsä jälkeläiseksi. Lapsen vanhemmat siis eivät olleet naimisissa, eivätkä asuneet yhdessä. Aikanaan kuitenkin tulee lapsi perimään oman osuutensa isältään.

Olemme siis vain ihmisiä, vikoinemme ja puutteinemme, ja kaikki on mahdollista. Toimimme ja ajattelemme asioista eri tavoin. Puolustaisi myös lapsen oikeuksia, jos heidätkin otettaisiin huomioon kuulutuksissa.