Niilo Rauhala: Aavistus ja ihme. Otava 2005.

Niilo Rauhala jatkaa uudessa runokokoelmassaan seesteistä ja kuulasta linjaansa. Runot koostuvat olennaisesta, niistä ei löydy mitään turhaa rönsyilyä. Ne kuiskaavat pienellä äänellä ja ovat "vaimentaen vahvistavia", kuten runoilija P. Mustapää aikanaan totesi omien runojensa tavoitteen olevan.

Pohjoinen luonto ja meri, suo ja usva, kalliot ja pihapiiri — siinä Rauhalan taivaanpiha. Hänen runoissaan luonto paitsi paljastaa myös kätkeytyy ja salaa osan todellisuutta jättäen mysteerin koskemattomaksi.

"En näe tunturin kasvoja usvan lipan alta" Rauhala kirjoittaa. Sekä luonnossa että elämässä suunnistaminen vaikeutuu, tie hämärtyy ja itsestäänselvyydet hajoavat. Silti kaiken läpi kuultaa vahva ja yhä lapsenomaisempi usko.

Kuolemaa ja myrskyäkin vanheneva runoilija jo kiittää. Hän näkee elämän olennaiset rakenteet kirkkaasti hälyn ja kiusausten läpi. Enää hän ei kulje barrikadeilla minkään asian puolesta tai mitään vastaan. Elämä itse on hionut kuullon esiin vanhasta puusta.

Rauhalan äärettömän visuaaliset luontoakvarellit ovat kaunista luettavaa. Lukija saa niistä paitsi puhtaan esteettisen elämyksen myös tunteen siitä, että liikutaan olennaisen äärellä.