Olen pitänyt itseäni lapsesta asti tosikkona. Vanhempanikin sanoivat minulle ollessani noin seitsenvuotias, kun suutuin jostain vitsailusta kävelyllä ollessamme, ettei minulla ole huumorintajua. Sanoivat varmasti ihan ohimennen, pahaa tarkoittamatta. Ja kilttinä tyttönä toki uskoin sen.

Nautin kyllä vitsailusta ja pelleilystä. Mutta kun on oikein hauskaa, se on helposti riehumista, enkä salli sitä. En anna lastenikaan riehua. Eivätkä muutkaan ympärilläni anna lasten juuri ilakoida. Voi sattua tai touhu häiritsee. Aikuiset saavat kyllä kertoa vitsejä ja nauraa yömyöhään, mutta lapsista ei saa kuulua ääntä, sillä silloin he riehuvat.

Vaan olenpa vanhennuttuani huomannut, että huumorilla moni hankala ja vaikea asia hoituu paljon helpommalla. Ei sellaisella huumorilla, joka tekee tyhjäksi käsiteltävän asian, vaan armahtavalla huumorilla. Kuten, jos lasi kaatuu ja maidot ovat pitkin lattiaa. Jos "aina sinä sotket" -lausahduksen sijaan osaisi vaikka lausahtaa: "Mokomakin hassu muki, siivotaanpa sotku yhdessä." Uskon, että lapsi auttaisi tuolloin paljon helpommin, eikä menisi lukkoon syyllistämisestä.

Olemme vihdoinkin tunnustaneet perheessämme kiukkupeikot ja ärripurrit, joita kannetaan ulos, kun lapselle iskee kauhea kiukkukohtaus. Mutta vanhimmat lapsemme ovat joutuneet kestämään tiukkapipoisen syyllistävän asialinjan.

Mutta miten oppisi löysäämään ohjia ja nauramaan silloin, kun ei tarvitse olla niin tiukka? Miten osaisi iloita silloin, kun katraan kanssa ei tarvitsekaan armeijakuria? Voiko aikuisena oppia tällaisia asioita? Ja vaikka oppisi ajattelemaan positiivisesti, niin voiko oppia käsittelemään asioita aidosti huumorilla? Vai tehdäänkö iloa sitten väenvängällä?

Ja kuitenkin uskon kasvatuksessa nimenomaan positiivisuuteen, kehumiseen ja rohkaisuun.

Yhtenä iltana mieheni sai poikiemme kanssa myöhään illalla todellisen kikatus-hekotus-kohtauksen. Kuuntelin touhua kummeksuen — osaamatta osallistua — ja kävin vaivihkaa sulkemassa ovia, etteivät nukahtajat kadota unenpäätä. Mutta varoin kieltämästä naurajia, varoin ajamasta naurua ulos talosta. Ja mies totesi, että kylläpäs teki hyvää tuo nauraminen.

Nauru ja iloisuus tekevät hyvää. Jopa sivusta kuuntelijalle.