Mikään ei ole niin varma kuin kuolema, vieläkään. Tavallisia tauteja 1700- ja 1800-luvun Suomessa olivat hinkuyskä, tulirokko, lavantauti, tuhkarokko, pilkkukuume, punatauti, malaria, isorokko ja tuberkuloosi. Vaarallisinta aikaa oli lapsuus. Melkein 60 prosenttia kuolleista oli alle 10-vuotiaita.

1700-luvulla Tukholman 60 000 asukkaasta kolmasosa kuoli ruttoon. Tallinnan 10 000 asukkaasta selvisi hengissä vain 2–000. Helsingissä kuolleita kertyi yli 700, mikä oli 40 prosenttia asukasluvusta.

Satoja vuosia sitten ei tunnettu viruksia eikä mikrobeja. Syitä sairauksiin vain arveltiin. Syy saattoi olla taivaankappaleiden liikkeissä, myrkyttyneessä ilmassa tai ruumiin nesteissä, jotka olivat joutuneet epätasapainoon. Näitä ruumiin nesteitä olivat sappi, musta sappi, lima ja veri. Jos jotain nestettä oli liian vähän, liian paljon tai jos nesteen laatu oli muuttunut, ihminen sairastui.

Rutosta kirjoitettiin 1570-luvulla Tukholmassa julkaistussa kirjassa, että se on Jumalan vitsaus, johon luonnollisina syinä olivat ruumiin nesteet tai myrkyttynyt ilma. Toiset ajattelivat mustan surman syntyneen maan sisäisten tai kosmisten vaikutusten tuloksena.

Mika Kallioisen kirja Rutto ja rukous (Atena 2005) käsittelee Suomessa esiintyneitä tartuntatauteja keskiajalta 1800-luvulle.

Sen luettuaan on kiitollinen saamastaan opista: kädet pestään ennen ruokailua ja vessareissun jälkeen. Ihmisiä päin ei saa yskiä ja sairaana on paras pysyä kotona. Suuri kiitos myös rokotuksista!