Kari Hotakainen vaikuttaa vakavalta tyypiltä. Kirjailijan työhönsä, jota hän tekee autotalliin sisustetussa työhuoneessaan, hän suhtautuu täsmällisesti.

Uusin romaani on nimeltään Iisakin kirkko (WSOY 2004).

— Siinä minua kiinnosti vanha ihminen ja vanheneminen. Ja se, että ihminen alkaa uskoa johonkin. Minua ärsytti se klisee, että vanhat ihmiset alkavat ajatella perimmäisiä kysymyksiä. Kirjassa keski-ikäinen pamahtaa uskoon ja vanha mies hylkää sen.

Edellisen romaanin, Juoksuhaudantien (WSOY 2002), päähenkilö on mies, jolle muodostuu pakkomielteeksi järjestää talo, jolla hän kuvittelee saavansa takaisin perheensä ja elämänsä. Romaanin teemaksi kehittyy yksinäisyys, ei ajankuva onnellisista omakoti-idylleistä Espoossa.

— Romaanissa pitäisi mukana olla neljännes omaan kokemusperään liittyvää ainesta. Minun oma maisemani on Helsingin murtomaa-aluetta. Olen asunut Maunulan ja Pakilan suunnalla. Vuonna 1976 tulin Helsinkiin pyrkiäkseni yliopistoon ja asuin Jakomäessä. Ihmettelin sittemmin, miksi juuri Jakomäkeä on pilkattu niin paljon, kun maalaispojalle se oli viehättävä kalliolle rakennettu pienkerrostaloalue.

— Mutta missään tapauksessa en halua kärjistellä maaseutu–kaupunki-akselilla. Se on yhtä tyhjää kuin että puhuisi siitä, miten IT-maailmasta löytyy pinnallisia ihmisiä ja rakennustyömaalta aitoutta.

Muka parempi kuin Veijo Meri

Juoksuhaudantien palkinto- ja myyntimenestyksen perusteella Hotakainen on viime aikojen menestyksekkäin suomalaiskirjailija. Sen voisi kuvitella hivelevän, mutta Hotakainen ei anna periksi moiselle.

— Juoksuhaudantiehen ja sitten itseeni kohdistunut kiinnostus ihmetytti minua ja kustantajaa myös. Omalla kohdallani katson menestystä koomisesta näkökulmasta, sillä olin ehtinyt olla tarpeeksi pitkään marginaalikirjailija. Esimerkiksi Veijo Meri ei koskaan saanut Finlandia-palkintoa — tarkoittaako se muka sitä, että minun tulisi pitää itseäni parempana kirjailijana kuin hän oli? Hotakainen kiihtyy.

Julkisuus ja maine eivät Hotakaista miellytä.

— Nykyään esimerkiksi televisio-ohjelmaan kutsumista saatetaan pitää todella merkittävänä saavutuksena. Mutta tosiasiassa televisio on pullollaan keskittymishäiriöisiä narsistisia ihmisiä. Rahasta on sentään se hyöty, että pystyy sanomaan ylimääräisille töille "ei", ja silti maksamaan sähkö- ja vesilaskut.

Laskelmoinnista ei tule mitään

Myyntimenestyksen jälkeen Hotakainen sai kokea sellaista, mitä hän on haastatteluissa kuvannut surrealistiseksi.

— Sain esimerkiksi palautetta ihmisiltä, jotka olivat ostaneet Juoksuhaudantien, koska olivat kiinnostuneita rintamamiestaloista ja jotka olivat pettyneet, kun kirja ei kertonutkaan vain taloista. Ikään kuin romaanin, jonka nimi olisi "Tiili", pitäisi kertoa siitä, millainen on tiili, Hotakainen naurahtaa pikkuilkeästi.

— Kun olin marginaalissa, lukijani olivat köyhiä opiskelijoita. Sen tiesi siitä, että kirjoja myytiin neljä kappaletta, mutta niitä lainattiin kirjastoista. Nyt minulla ei enää ole mitään käsitystä lukijoistani. Mutta mitäpä se minulle kuuluu? Jos se kuuluisi, menisin työhuoneelle pohtien mielessäni keskimääräistä lukijaani ja sitä, mitä hänelle pitäisi kirjoittaa.

Toisaalta on koko joukko lukijoita, joille Juoksuhaudantien päähenkilön Matti Virtasen kujanjuoksu oli eräänlaista vertaislukemistoa. Kirja puhutteli ihmisiä. Se on arvokas asia kirjoittajallekin.

— Ylimääräinen lahja kirjoittamisesta on se, jos pystyy tekemään armontyötä ihmisille, jos tulee romaanin tehdessään samalla kirjoittaneeksi jonkin oikean ihmisen mentaalihistoriaa. Mutta se ei koskaan onnistu, jos kirjoittaa muka "tietäen", mitä se ihminen, jolle kirjoittaa, tuntee ja ajattelee, Hotakainen tokaisee.

— Olisin iloinen, jos minulla olisi varmuus siitä, että kirja on aukaissut lukijalle uuden maailman, tai kuten minulle käy hyvän kirjan luettuani, että se tekee levottomaksi. Mutta se on Herrassa, kuten sanotaan, tapahtuuko mitään, vai onko teksti vain viihdykettä. Sekin passaa.

Sanoa voi kun on sanottavaa

Julkinen puhuminen tai yhteiskunnallisten ainesten kytkeminen teksteihin ei ole Hotakaiselle pelkkää suunsoittoa tai erityisen roolin hakemista. Hän uskoo, että kirjailija voi vaikuttaa yhteiskuntaan.

— Yhteiskunta on tullut jokaiseen kirjaani. En tiedä, onko se sitten hyvä vai paha. Pyrin luomaan assosiaatioketjuja, yhteiskunnallista tajunnanvirtaa.

— Koen, että olen tiukasti tässä ajassa oleva kirjailija. En ole, enkä tule olemaan esimerkiksi historiallisen ajan kirjailija. En voisi kuvitella kirjoittavani rakkaustarinaa, jossa ei näkyisi Vantaata. Aika tulee jokaiseen lauseeseen mukaan, tämä aika tässä ja nyt.

— Mutta ei kirjailija voi muuttaa yhteiskuntaa. Asioiden muuttaminen on suuruudenhullu ajatus. Vaikuttaminen — sekin on vain toive. Jos sanoo, että sitä toivoo kovasti, sekin on jo uhittelua.

Hotakaisen mielestä sosiaalinen vastuu on kirjailijalle aina ristiriitaista ja vaarallista.

— Sosiaalinen vastuu on ehdottomasti tärkeää. Se, että on hoksottimet valppaina. Mutta jos kuvittelee voivansa antaa romaanissaan ohjeet Kampin rakentamisesta tai kunnallisen päivähoidon järjestämisestä, niin huonosti siinä käy.

— Mutta jos romaani johdattaa lukijan kipupisteeseen, se on hyvä asia.

Hotakainen on kokeillut asioihin vaikuttamista kirjoittamalla kolumneja.

— Aloitin kolumnien kirjoittamisen lähinnä siksi, ettei tarvitsisi paasata omassa keittiössä. Lopetin homman, kun ei ollut sanottavaa. Pelkäsin tulevani lausuntoautomaatiksi, eli siaksi jota vihaan.

Kolumneista Hotakainen sai paljon palautetta, enemmän kuin romaaneista. Jotkut ilmoittivat, että olivat samaa mieltä itse asioista, mutta loukkaantuneet tavasta, jolla ajatus oli ilmaistu.

— Koska kirjoitin Helsingin Sanomiin, otin kolumninkirjoittamisen niin umpivakavasti, etten voinut kirjoittaa mitään edes kevyehkösti. Siksi niistä tuli niin kiukkuisia.

Ei pidä olla kiinnostunut itsestään

Entä pitääkö vakavasti maailmanmenoon suhtautuvan kirjailijan edistää nyky-Suomessa tiettyjä arvoja, esimerkiksi lähimmäisyyden merkitystä?

— Totta kai lähimmäisyys on jotain sellaista, mitä pitää miettiä aamulla, puolipäivällä ja illalla. Mutta jos sanon tästä asiasta jotain lisää, minut kohta valitaan vuoden lähimmäiseksi.

— Hemingwaylla oli hieman ruma, mutta hyvä sanonta siitä, että kirjailijalla pitäisi olla valmiiksi p-tunnistin päässään. Ihmisten ei pitäisi olla niin kiinnostunut itsestään, siitä kuka ja kuinka erinomainen itse on — kirjailijoiden varsinkaan, Hotakainen sanoo ankarana.

— On olemassa kirjailijoita, jotka eivät koskaan ole keskustelleet julkisesti tai kirjoittaneet kolumneja, mutta ovat olleet kirjailijoina merkittäviä. Ja sitten on niitäkin kirjailijoita, joilla todella voisi olla sanottavaa asiasta kuin asiasta. Lähinnä ajattelen Veijo Merta, jolta olisi toivonut mielipidettä kaikkiin asioihin.

Sattumoisin Hotakainen on tullut kaveriksi toisen Helsingin Sanomien kolumnistin, Hannu Raittilan, kanssa. Molemmat harrastavat murtomaahiihtoa ja paasaavat keskenään asioista, jotka ärsyttävät.

— Raittila on hyvässä mielessä saarnaaja. Sehän puhuu hiihtäessäänkin ja pyöräillessä. Siksi minä tunnen sen kolumnitkin jo ennalta.

Intuitio, intohimo ja oikeudenmukaisuuden tunto

Hotakainen ei katsonut tänä keväänä Jari Sarasvuon Diili-ohjelmaa, eikä muodostanut siitä erityistä mielipidettä, eikä hän halua ottaa kantaa asioihin, joihin ei ole ennättänyt perehtyä. Sen Hotakainen kuitenkin suostuu sanomaan, ettei usko ultrayksilöllisyyteen, työn tehokkaaseen virtaviivaistamiseen, itsensä kehittämiseen onnistujaksi tai ihmisarvoon, joka syntyy siitä, että joka päivä kykenee ylittämään itsensä ja rajoituksensa.

— Suurin osa omasta työstäni syntyy epähuomiossa, sattumalta, epävakaassa tilanteessa, säkällä — ei missään huomiotaloudessa.

— Huomiotalouden näkökulmasta Jorma Ollila on noin 200 kertaa tärkeämpi kuin minä tai kuka tahansa. Hyvä tyyppi hän on varmasti, ja on onnistunut olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan, kun ihmiset nyt haluavat puhua siihen pieneen esineeseen.

Mitkä sitten ovat tämän ajan todellisia ja tärkeitä asioita?

Hotakainen vaikuttaa kiusaantuneelta.

— Mitäs minä tietäisin "tavallisen ihmisen elämästä"? Kai siihen nykyään kuuluu kysymys siitä, rakennanko minä omakotitalon Ylöjärvelle vai rakentaako joku sen Kiinaan. Jos olisin levyseppähitsaaja, en tietäisi, miten kauan töitä jatkuu.

Sanottuaan tämän Hotakaista hermostuttaa, että tulee sittenkin kaikentietävästi paasanneeksi siitä, miten asiat ovat ja miten niiden pitäisi olla.

Intuitio ja intohimo ovat Hotakaisen omia arvoja.

— Ei meillä lapsuudenkodissa, muistaakseni, ollut mitään niin sanottua kasvatusta. Mutta muistan, että työnteko oli se, mihin meitä kannustettiin.

— Vahva oikeudenmukaisuuden tunto on kehittynyt kautta rantain. Ehkä se liittyi siihen, että meitä oli perheessä kuusi lasta, ja äiti ja isä pitivät kaikkia tasavertaisina. Niin he suhtautuivat meihin ja ammatteihimme myöhemminkin.

Uskon asiat

Jumala tai uskon asiat vilkkuvat Hotakaisen tuotannossa siellä täällä. Syksyllä KOM-teatteriin tulevassa näytelmässä on uskoontulon kokeva konduktööri.

— Uskonasioista meille ei lapsena kotona puhuttu yhtään mitään. Tavoissa ne olivat esillä, mutta maailmankatsomuksellisia keskusteluja ei käyty.

— Mutta nyt oma viisivuotias tyttäreni on kysellyt puolitoista vuotta näistä. Hänen kanssaan minä olen lähinnä keskustellut.

Hotakaisen Satukirjassa (WSOY 2004) Jumala eli Isoherra luo Jakomäen häälahjaksi itselleen ja Pikkuneidilleen. Mukava Isoherra luo myös kaikenlaisia sympaattisia romppeita, kuten polkupyörän, jotta kirvesmies Matti Puttonen pääsee Sääksmäelle tapaamaan ompelija Mari Isokyröä.

— Minun silmin katsottuna Jumala on ehdottomasti koominen ja hyväntahtoinen hahmo.

"On helppoa elää uskomatta mihinkään. Nostaa vain laiskasti näkymätöntä keskisormea luterilaiselle kirkolle. Eihän kirkosta eroaminen vaadi suuria ponnisteluja. Ei tarvitse perustella kantaansa, seistä sen takana. Tapa-ateisti on ajattelultaan laiska ja käytökseltään viileä…"

Näin uskoontulon kokenut poika tilittää suorasukaisesti vanhalle uskon torjuvalle isälleen Hotakaisen Iisakin kirkossa.

Kirjailija Hotakainen on ainakin ammatillisesta roolistaan käsin pojan puolella.

— Uskomisessa, siinä että ottaa riskin ja hyppää johonkin, paljastaa korttinsa. Se on paljon mielenkiintoisempaa kuin, että on esimerkiksi nihilisti.

Entä onko Hotakainen itse tyypillinen luterilainen suomalainen?

— En kuulu kirkkoon kylläkään, kun aikanaan siitä tulin eronneeksi, mutta sehän ei tarkoita mitään.

— Mitä luterilaisuus on? Jos se on sitä, että on työteliäs ja uskoo armoon, niin olen sitä jotakuinkin. Ehkä.