Nuorena moni ajattelee uskonnollisuuden olevan jotakin negatiivista, tylsää ja elämää monin tavoin rajoittavaa. Niin ajattelin itsekin. Tai ainakin pelkäsin kavereiden ajattelevan.

Nyt, kun päälle nelikymppisenä katson elämääni taaksepäin, ajattelen toisin. Usko Jumalaan on elämässäni positiivinen voimavara. Jotakin, joka on läsnä niin arjessa kuin juhlassa, iloissa ja suruissa. Ei niin, että kävisin kirkossa joka sunnuntai — useimmiten lapsiperheen arki ja aamun lehti voittavat. Mutta tuntuu kuitenkin hyvältä ajatella, että kirkko on olemassa ja siellä rukoillaan myös silloin, kun en itse jaksa olla aktiivinen.

Viime viikolla tarkastettiin erikoislääkäri Timo Teinosen väitöskirja, jossa käsitellään iäkkäiden ihmisten uskonnollisuuden suhdetta terveyteen. Teinosen mukaan ainoa selvä suora terveysvaikutus on, että uskonnolliset ihmiset sairastuvat tavallista harvemmin keuhkoahtaumatautiin. Syy on se, että he tupakoivat vähemmän.

Välillisesti uskonnollisuudella kuitenkin on hyvinvointia lisäävä merkitys. Uskonnollisuus parantaa elämän laatua ja antaa voimaa vastoinkäymisissä. Tutkimuksen mukaan uskonnollisilla miehillä on muita useammin joku uskottu keskustelukumppani, jonka kanssa voi jakaa huolet ja ilonaiheet. Naisilla uskonnollisiin tilaisuuksiin osallistuminen näyttäisi jopa olevan kytköksissä pidempään elinajan ennusteeseen.

Teinonen suosittelee, että uskonnollisuus otettaisiin nykyistä paremmin huomioon potilas–lääkärisuhteessa ja muussa hoitotyössä. Hänen mukaansa tämä saattaisi lisätä potilaan luottamusta hoitoon, parantaa sairauden ennustetta ja jopa vaikuttaa hoidon kustannuksiin.

Tietenkään uskonnollisuus ei ole mikään taikasana, joka takaa sen, että elämässä kaikki menee hyvin. Samat vaivat ja vaikeudet kohtaavat kaikkia, oli ihminen uskonnollinen tai ei. Mutta uskonnolliselle ihmiselle tuo lohtua ja voimaa se, että tietää, ettei ole yksin. Että on olemassa joku, jonka puoleen voi huutaa jopa silloin, kun tuntuu, ettei usko riitä. Elämä on silloinkin suuremmissa kuin ihmisen omissa käsissä.