Sodan loputtua Suomessa alkoi valtava työ sen tuhojen korjaamiseksi. Apuaan tarjosi muun muassa Yhdysvallat, jonka Marshall-avusta valtio kuitenkin ulkopoliittisista syistä kieltäytyi. Silti Suomeen saatiin lahjoituksia Amerikasta, sekä kirkoilta että yksityisiltä ihmisiltä. Yhtenä avun kanavana toimi Suomen luterilainen kirkko.

Osa kirkollisesta Amerikan-avusta oli välitöntä hätäapua. Sen perille menosta huolehtivat seurakuntien diakoniatyöntekijät. Rahan lisäksi Amerikasta saatiin suuria määriä vaatteita, kenkiä, ruokatavaraa ja lääkkeitä. Tukea ohjattiin erityisesti sotaorvoille ja -leskille sekä siirtoväelle.

Toinen osa avusta oli tarkoitettu kirkkojen ja muiden seurakunnallisten tilojen jälleenrakentamiseen. Rakennusohjelmaan kuului 18 kirkkoa ja 26 pappilaa.

Työt aloitettiin Lapista, jonka asutuksen saksalaiset joukot olivat perääntyessään hävittäneet perusteellisesti. Uusi kirkko saatiin muun muassa Rovaniemelle, Sallaan, Kuusamoon, Kuhmoon, Suomussalmelle, Turtolaan, Inariin, Kesälahdelle, Lentiiraan ja Värtsilään. Kolmas osa Amerikan-avusta meni kirkollisille järjestöille.

Sota ja sen aiheuttamat aineelliset ja inhimilliset menetykset saivat suomalaisissa aikaan ennen näkemättömän yhteenkuuluvuuden ja yhteisvastuun tunteen.

Kun sodan jälkeen järjestetyt Kansanapu-keräykset päättyivät 1940-luvun lopussa, huomattiin pian, etteivät hätä ja puute olleet Suomesta hävinneet. Tieto kahdesta katovuodesta, työttömyydestä ja Lapin aliravituista lapsista synnytti vuonna 1950 uuden keräyksen, joka toteutettiin seurakunnissa vapaaehtoisvoimin, ja pääasiassa listakeräyksenä. Keräyksen tulos 60 miljoonaa silloista markkaa oli kaksinkertainen tavoitteeseen nähden.

Suurkeräyksen organisoi Suomen luterilainen kirkko, jonka työntekijät halusivat ulottaa sotarintamalla koetun veljeyden koko yhteiskuntaan. Autoritaarisen ja etäisen pappiskirkon asemasta haluttiin rakentaa aitoa kansankirkkoa, johon kuului sosiaalisen toiminnan vahvistaminen. Uuden keräyksen nimeksi tuli yhteisvastuukeräys, ja se on nykyään Suomen vanhin vuosittainen koko kansan hyväntekeväisyyskeräys.

Ansan ja Taunon kemiat kohtasivat

Kun Tauno Palo astui ensimmäistä kertaa kameran eteen nuoren näyttelijälupauksen Ansa Ikosen kanssa, kaikkien aikojen suosituin suomalainen filmipariskunta oli syntynyt. Ensimmäinen yhteinen elokuva oli Valentin Vaalan Kaikki rakastavat, jonka jälkeen he esiintyivät yhdessä vielä 12 elokuvassa.

Tauno Palolta saatettiin joskus kaupungilla kysyä, miten hänen vaimonsa Ansa voi. Todellisuudessa he eivät olleet koskaan naimisissa keskenään. Pariskunnan uskottavuutta ei himmentänyt myöskään se, että Tauno Palon vastanäyttelijänä oli peräti kahdeksassa elokuvassa Regina Linnanheimo. Ansa oli rooleissaan Reginaa kiltimpi, kaunis naapurintyttö, johon oli helpompi samastua.

Ansa Ikonen puolestaan näytteli kahdeksan kertaa Eino Kaipaisen kainalossa. Eino oli jäyhempi ja tosikkomaisempi kuin Tauno, joten oli selvää, keiden valkokangasrakkautta oikeasti janottiin.

Ansa Ikosen ja Tauno Palon tärkeimmät yhteiset elokuvat olivat:

Kaikki rakastavat (1935)

Koskenlaskijan morsian (1937)

Kulkurin valssi (1941)

Vaivaisukon morsian (1944)

Isän vanha ja uusi (1955)

Ensimmäisen Muumikirjan synnytti sota. Nuori taidemaalari ja sarjakuvapiirtäjä Tove Jansson koki värien kuolleen ja halusi lohduttautua kirjoittamalla sadun. Päähenkilöksi hän valitsi pilapiirrostensa tunnushahmon ja antoi sille nimeksi Muumipeikko.

Kirja Muumit ja suuri tuhotulva ilmestyi vuonna 1945. Siinä Muumipeikko ja hänen äitinsä etsivät kotielämään kyllästynyttä ja hattivattien mukaan lähtenyttä Muumipappaa. Lopuksi kaikki löytävät toisensa ja kauniin laakson, jonne Muumipappa rakentaa perheelleen talon.

Tämän jälkeen Jansson kirjoitti boheemeista, suvaitsevaisista ja humoristisista muumeista toistakymmentä tarinaa.