Murhe saapui Jaatisille kutsumattomana vieraana reilu puoli vuotta sitten. Äiti Eila Jaatinen oli yksin kotona, kun ovikello soi lokakuisena maanantai-iltapäivänä kello 14.30.

Ennen ovikellon soimista perheen syksy oli käynnistynyt mukavissa tunnelmissa.

Perheen isä, kuvanveistäjä Raimo Jaatinen oli vuosikausia suunnitellut Rooman matkaa. Lopultakin haaveesta oli tullut totta.

Kesän lopulla Raimo ja kirjailija-toimittaja-vaimo Eila olivat yhdessä matkustaneet Villa Lanteen ja ahnehtineet antiikkia, italialaista elämää, museoita, makuja ja näkymiä.

— Minulla ei ollut varaa olla siellä pitempään, mutta Raimo saattoi jäädä sinne toiseksikin kuukaudeksi. Sakarin piti matkustaa Roomaan lokakuun lopulla, hänellä oli jo lippu ostettuna, Eila kertoo.

Lipun ostamisen aikoihin Raimo muistaa mielessään häivähtäneen epäilyksen, niinköhän poika tulisi.

— Mutta Sakari oli pihi rahojensa kanssa. Tuskin hän olisi maksanut lipusta, jota ei olisi aikonut käyttää, Raimo miettii.

— Sakari nautti matkustamisesta. Rooman jälkeen häntä odotti paluumatka autolla läpi Euroopan, edessä olivat Alpit, Apenniinit, Dolomiitit, huikea elämys. Vasta suhteellisen vähän matkustamaan päässeelle nuorelle se on paljon, Eila jatkaa.

Oven takana oli kaksi siviilipukuista miestä. Kun he esittäytyivät "Vantaan poliisista, päivää", Eila tiesi, mistä oli kyse.

Viikonloppu oli kulunut jotensakin tavalliseen tapaan.

— Lauantai-iltana minulla oli vieraita, ja Sakari kävi samassa talossa asuvan kaverinsa luona katsomassa videon ja tv-ohjelmaa. Kotiin hän tuli joskus puolen yön jälkeen, Eila kertoo.

Yliopistossa fysiikkaa opiskellut Sakari asui vielä vanhempiensa luona. Muuttamista hän oli alkanut miettiä vakavammin, kun tiesi isonsiskonsa vuokrayksiön Kalliossa kohta tyhjenevän.

Lapsuudenkodissa asumista puolsi toisaalta se, että matka Koivukylästä yliopiston kampukselle Kumpulaan sujui bussilla varttitunnissa. Kaverikin kulki samaa matkaa.

Viikonlopun aikana Sakari teki opintoihinsa kuuluneet seuraavan viikon laskuharjoitukset.

— Sunnuntaina, Aleksis Kiven päivänä, Sakari lähti jonnekin. Minä ajattelin, että harkkoihin, Eila toteaa.

Lukioaikanaan Sakari oli aloittanut aikido-harrastuksen. Hän kävi treeneissä viisi kertaa viikossa. Harrastus tuntui edenneen hyvin: parin viikon päästä Sakari voisi suorittaa ensimmäinen kyun, ja jo jonkin aikaa hän oli toiminut myös apuohjaajana.

Aikidossa opitaan itsepuolustusta, mutta myös elämänhallintaa.

— Lajissa ei kilpailla. Siinä yritetään oppia sitä, mitä ei vielä osata, mutta ei uhota sillä, mitä osataan, selittää Eila.

Aikidon lisäksi Sakari harrasti muutenkin Japania, hän opiskeli pääasiassa itsekseen sen kieltä ja kulttuuria.

— Kun Sakaria ei kuulunut kotiin sunnuntai-iltana, ajattelin, että ehkä hän oli mennyt siskonsa luo tai jonnekin muualle, ehkä kavereiden kanssa kaljalle. Kun poika on 21-vuotias, ei äiti voi heti alkaa soittaa perään.

Mutta kun Sakaria ei näkynyt vielä maanantaiaamunakaan, äiti alkoi soitella ja kysellä. Hän meni myös poikansa huoneeseen ja katseli tämän tavaroita. Hän avasi tietokoneen vieressä olleen laskuharjoituskansion.

Päällimmäisenä ollut lappu, sen sanat "Älä syytä itseäsi, anna anteeksi.", saivat äidin huutamaan ja panemaan kansion nopeasti pois.

— Sen jälkeen minä vaan istuin. Välillä yritin soittaa joka paikkaan. Tuntui, ettei kukaan vastaa kännykkäänsä, ei Raimo Roomasta, ei tytär töistään eikä Sakari omaansa. Sitten välillä ajattelin, että kohta Sakari tulee kotiin kampukselta, ja siinä taas näen, ettei äidin pidä kysellä nuoren miehen perään.

Ei tullut Sakari, vaan tulivat poliisit, jotka kertoivat tapahtuneesta. Kysyivät valokuvaa pojasta ja tarkistivat hänen aurinkolasiensa tuntomerkkejä.

Sunnuntai-iltapäivänä pendolinojunan eteen asettuneen nuoren miehen henkilöllisyys oli todettu kännykän sim-kortista.

Eila ei ollut huomannut, että tapahtumasta oli ollut pikku-uutinen jo saman aamun lehdessä. Myös sunnuntai-iltapäivän liikenneradiossa siitä oli kerrottu.

Kun Raimolle soitettiin, hän ei mitenkään voinut ymmärtää, mitä kotona oli oikein meneillään.

— Ajattelin, että Eilalle on käynyt jotain – että hän on seonnut. Sanoin, että jos kerran poliisit olivat paikalla, haluan kysyä asiasta poliisilta. Sitten minun oli pakko uskoa.

Sakari oli kuollut.

— Se oli valtava vastakohta sille, kuinka onnellinen olin, kun valokuvasin, piirsin ja maalasin Roomassa.

Villa Lanten henkilökunta avusti järjestelyissä, ja niin Raimo pääsi lentämään kotiin samana päivänä.

— On kummallista, miten järkyttynyt ihminen pystyi toimimaan, vaikken oikein ymmärtänytkään siitä mitään.

Lentokoneessa istuessaan Raimo söi ja luki Helsingin Sanomia, eikä hänkään nähnyt lehden pikku-uutista.

Kaksi kriisiauttajaa tuli Jaatisille, ennen kuin poliisit lähtivät. Eilaa ei jätetty yksin.

— Olin vieraan maan rajalla, uuden maan tullissa.

Äitiin iski "kosminen kauhu". Hän pelkäsi itsekin juoksevansa parvekkeelta alas.

Oli mahdotonta tajuta ja kestää sitä, että Sakari oli kuollut.

— Vaikka minulla on jotain tuntumaa henkilökohtaisiin murheisiin, voin vain aavistella, kuinka hirveä puristuksen on täytynyt olla, että nuori mies jättää kaiken, omalla päätöksellään.

Eilan äidinsilmissä Sakari oli uljas, reipas, terve ja komea mies, joka myös pukeutumisessa oli juuri löytämässä omaa tyyliään — muitakin värejä kuin mustaa.

— Kuinka umpisokeita olimmekaan mahtaneet olla sille, millainen Sakari oli viimeisinä aikoinaan, Eila huokaa.

Sakarin kesä oli ollut siinä mielessä kurja, ettei hänellä ollut kesätöitä, mutta ei hän rahatonkaan ollut.

— Kuinkahan paljon hän yksinäistyi tietokoneensa ääreen — ja mitä kaikkea mahtoi tapahtua kesän aikana? äiti miettii.

Silti syksyllä jatkuneet opinnot olivat edenneet hyvin.

Sakarin tulevaisuudensuunnitelmat olivat selvät: hän oli päässyt opettajankoulutukseen, ja hänestä tulisi opettaja. Sitä työtä hän oli päässyt kokeilemaan yksityisoppilaidensa kanssa. Heille hän oli kärsivällinen ja lempeä opettaja. Lisäksi hän oli saamassa koulusta sijaisuuden hoidettavakseen.

— Näytti siltä, että hän on pääsemässä oman ammattinsa vihreälle oksalle ja voisi elättää itsensä.

Opiskelijajärjestönsä kautta Sakari oli juuri liittynyt Opettajien ammattijärjestöön, ja hän oli ylpeänä esitellyt jäsenkorttiaan kummeilleen.

— Minä olin vähän ajatellut, että Sakari olisi liian ujo opettajaksi. Mutta kaverit sanoivat, ettei Sakari niin ujo ollut, vaan vain vaitelias. Koulussakaan hän ei ollut jännittänyt esitelmiään, Raimo kertoo.

Kriisiauttajien kanssa Eila ryhtyi suunnittelemaan, miten Sakarin kuolemasta ilmoitettaisiin sukulaisille ja muille läheisille.

— Tarkoituksena oli kertoa isosiskolle kuolemasta vasta sitten, kun saisimme järjestetyksi jonkun, joka voisi mennä hänen kotiinsa, ottamaan vastaan töistä tulijaa. Mutta Raimon kontrolli Roomassa petti, ja hänen puhelunsa tavoitti tyttäremme työpaikan pukuhuoneesta.

Myöhemminkin puhelimessa puhuminen oli Raimon tapa reagoida tilanteeseen.

— Raimo soitti ja kertoi tapahtuneesta yhä uudelleen uusille ihmisille — ja juoksi kuin raivopää järjestelemässä asioita, Eila muistaa.

Raimo meni myös aikidoharjoituksiin kertomaan Sakarin kuolemasta.

— Siellä oltiin kuin puulla päähän lyötyjä, kaikesta päätellen Sakarista pidettiin siellä. Sakarin oman, kokeneen valmentajan mielestä oli erikoista, ettei hän ollut huomannut Sakarissa minkäänlaisia masennukseen viittaavia fyysisiä oireita, Raimo kertoo.

Eila-äiti lysähti fyysisesti, hän ei selvinnyt taluttamatta edes vessaan.

— Tuntui hyvältä, että niin moni muisti meitä: lähetti kortin, kirjeen, jätti viestin puhelimeen, lähetti kukkia, tuli käymään, toi ruokaa — kaikki kelpasi, Eila sanoo.

Kotona oli Eilan seurana koko ajan anoppi tai joku muu. Yksinäiseen työhön tottuneesta järjestely alkoi päivien kuluessa tuntua rasittavalta, ja pian pariskunta alkoi viettää yöajat keskenään.

Jaatiset halusivat järjestää hautajaiset, joissa he voisivat muistella Sakaria sukulaisten lisäksi tämän ystävien ja harrastustovereiden kanssa.

— Emme halunneet haudata Sakaria hiljaisesti — kuin häveten hänen elämäänsä ja kuolemaansa, vanhemmat sanovat.

Hautajaisia varten perhe kokosi kansioon valokuvia, Sakarin piirroksia ja kirjoituksia sekä äidin kirjoittamia juttuja. Niitä liimailtaessa mieleen nousi monenlaisia muistoja, jotka välillä itkettivät ja välillä naurattivat.

Sakarilla oli lapsena paha astma.

— Muistan, kuinka Sakari joskus neljä–viisivuotiaana jäi Auroran sairaalaan eristykseen ja sanoi vain "heippa", kun lähdimme. En voinut näyttää omaa ikävääni, etten olisi lisännyt liian urhean pienen miehen taakkaa. Ehkä fyysisesti sairaat lapset joutuvat olemaan liikaa yksin ja selviytymään oman itsensä varassa, Eila miettii.

— Jo aivan pienenä Sakari oli sellainen, ettei hän halunnut kertoa asioistaan. Joskus, kun hänestä näki selvästi, että jokin on pielessä, saattoi vasta tuntikausien jälkeen selvitä, mistä sillä kertaa oli kyse, Raimo kertoo.

Jossain vaiheessa perheessä oli ajateltu, ettei Sakarin tarvitsisi ehkä mennä lainkaan armeijaan astman takia. Hän halusi kuitenkin ennen opiskelujaan "käydä armeijan alta pois".

— Mutta hän oli päättäväinen siinä, ettei ollut siellä yhtään pitempään kuin kuusi kuukautta, vaikka oli komppanian paras ampuja. Ymmärtääkseni hän selvisi hyvin armeijasta, joka koettelee monien mielenterveyttä. Ei hän ollut ahdistunut lomilta lähtiessään, Raimo muistaa.

Isän mukaan oli selvää, että poika kärsi ainakin jossain määrin siitä, ettei hänellä ollut tyttöystävää.

— Mutta kerrankos sitä nyt mies haikailee tyttöystävän perään. Parin vuoden päästä asiat voivat olla aivan toisin. Varttuneempi ihminen ei varmaankaan enää muista, kuinka suuria tällaiset ongelmat voivat olla parikymppiselle, Raimo pohtii.

Sakarin jälkeenjääneistä papereista ja viesteistä selvisi, että hän oli ottanut selville Ylioppilaiden terveydenhuoltosäätiön mielenterveyspuolen yhteystiedot, kenties varatakseen sieltä ajan.

— Mutta mieliala laski kai niin nopeasti, ettei hän pysynyt perässä. Se, että näyttää siltä, ettei apua voi saada mistään, on masennuksen tuomaa harhaa, Eila sanoo.

Sakarin ruumiinsiunauksen toimittajaksi kutsuttiin sukulaispappi Yrjö Jaatinen.

— Tuhkahautaus oli jotenkin itsestäänselvyys, kun papinkin mukaan se kuuluu japanilaiseen kulttuuriin, Eila kertoo.

Niinpä kuvanveistäjä-isä päätti tehdä pienen enkelin, joka sijoitettaisiin vantaalaisen keraamikon Paul Envallin dreijaaman uurnan huipulle.

Sakarin elämänkäsitystä läpi käytäessä Eila muisti noin vuoden takaisen keskustelun.

— Puhuimme silloin poikkeuksellisen syvällisesti. Aiheena oli sisu, joka on yhtä aikaa voimavara ja vaara. Esillä oli zeniläinen ajatus: taivu tuulen mukana tai taitu. Sitä Sakari yritti opetella, mutta taittui kuitenkin.

Vanhemmat arvelevat, että japanilaisen ajattelun kunniakäsitykset ovat hyvinkin voineet madaltaa kynnystä tehdä itsemurha. Sen lisäksi he muistavat myös, että Sakarilla oli hyvin herkkä omatunto lapsena.

— Kun Sakari oli vahingossa huitaissut toista lasta hississä, oli kova työ yrittää vakuuttaa hänelle, ettei se ollut aivan kuolemanvakava asia, Raimo kertoo.

— Toisaalta vaikka Yrjö-pappi osui puheessaan monessa oikeaan, siinä hän oli väärässä, että Sakari olisi ollut perfektionisti. Esimerkiksi koulussa Sakari teki vain sen, minkä piti, eikä yhtään enempää, Eila toteaa.

Joskus Sakari oli sanonut, että "niin mielellään kuin soisi kuolemanjälkeisen elämän olevan olemassa, tämänhetkinen tiede ei sitä vihjaa".

Puoli vuotta Sakarin kuoleman jälkeen Raimo alkaa olla kiinni tavallisessa työrytmissään.

— Olen ruvennut lenkkeilemään muutaman kerran viikossa, ensimmäistä kertaa elämässäni. Epäilin, että kaikki Rooman muistot häipyisivät harmaan peiton alle, mutta nyt siellä koetut asiat ovat alkaneet nousta mieleeni.

Eila on vielä vahvasti kiinni Sakarin kuolemassa: hän käy läpi tämän elämänvaiheita, näkee unia ja puhuu unissaan.

— Unessa tuntuu, että jos saisin kiinni Sakarista, hän ei haihtuisi pois. Se, että hän on kuollut, on aivan eri asia kuin se, että voi vielä odottaa jotakin.

Eilan mielestä ihmisten hyväntahtoiset puheet, "älä nyt vain tunne syyllisyyttä", tuntuivat etenkin aluksi hyvin loukkaavilta.

— Totta kai ymmärrän, että ensiavun kuuluu tyrehdyttää verenvuoto, vaikka varsinainen vaiva olisikin jokin muu. Mutta en voi olla tuntematta sitä, mitä tunnen.

— Joudun käymään läpi sitä, mitä elämässä oli ja mikä oli minun vastuuni, se on tärkeää myös oman selviytymiseni kannalta. En silti syytä itseäni kohtalokkaasti, enkä myöskään halua rangaista itseäni.

Eila kertoo alkaneensa uudella tavalla ymmärtää, mitä tarkoittaa, että "miekka kävi" Jeesuksen äidin Marian sydämen läpi pojan kuollessa.

Jaatiset ovat kiitollisia siitä, ettei heitä ole jätetty kipunsa kanssa yksin. He käyvät läpi kokemustaan myös ammattiauttajien kanssa: Eila tapaa Peijaksessa psykologia, Raimo sairaanhoitajaa.

Yhdessä Eila ja Raimo ovat käyneet myös itsemurhan tehneiden omaisille järjestetyssä sururyhmässä Myyrmäen kirkolla.

Muistot eivät enää herätä pelkkää kipua.

— Sakari eli niin kauan kuin eli. Tämän murheen kanssa elämme loppuun asti, Raimo sanoo.

— Hän oli suuri Jumalan lahja meille, Eila jatkaa.

Jos ja kun joku päättää harkitusti tehdä itsemurhan, perhe tai ystävät eivät ehkä pysty vaikuttamaan asiaan paljoakaan. Silti Eila neuvoo yksinäisten, parikymppisten poikien vanhempia olemaan tarkkoina, ja varsinkin jos nuori entisestään yksinäistyy.

— Edelleenkään en voi ymmärtää, miten joku tekee seuraavan viikon laskuharjoitukset ollessaan menossa junan alle.