Ihmisen elämässä mikään ei ole itsestään selvää. Silmänräpäyksessä tasaisen turvallinen olotila voi muuttua kaaokseksi. Epävarmuus voi iskeä rikki kuviot, joiden ikuiseen jatkumiseen olemme jo ehtineet tuudittautua. Siksi on lohdullista, että vuodenajat vaihtuvat.

Sinivuokot ja valkovuokot nostavat päätään, vaikka masennus valtaisi mielen. Muuttolinnut tulevat, vaikka ikkunoita ei ole vielä pesty. Ruoho nousee maasta, vaikka haravoiminen on kesken. Kaikki tapahtuu, emmekä me voi sille mitään. Emme voi estää esiin pyrkivää elämää.

Takapihalla rehottavat rinnakkain leskenlehdet, syksyn kuivuneet lehdet, viime kesänä rakennetun majan rippeet. Uusia taimia istutetaan, vaikka muutaman kuukauden päästä niiden aika on ohi. Ja näin täytyy ollakin. Eteenpäin on mentävä.

On heittäydyttävä kevään virtaan, vaikka mieli ei olisi siihen vielä valmis. On luotettava siihen, että sydämen takapihoillakin alkavat ennemmin tai myöhemmin näkyä kevään merkit, vaikka roudan aika olisi ollut pitkä ja ankara.

Katso: minä luon uutta. Nyt se puhkeaa esiin — ettekö huomaa? Minä teen tien autiomaahan ja joet kuivuuden keskelle. Näin Jumala lupaa kansalleen Jesajan kirjassa.

Voiko Jumala luoda uutta meidän elämässämme? Voiko jotain uutta nousta sinne, missä ei vuosikausiin ole näkynyt havaintoja muutoksesta parempaan?

Meitä kutsutaan elämään luottamuksessa. Meitä kutsutaan kantamaan sisällämme toivoa niin kuin siemenet, jotka lepäävät mullan alla pitkän talven yli, niin kuin muuttolinnut, jotka palaavat matkoiltaan takaisin kotiin.