Nyt ovat sitten kirkon miehet ja naiset menneet paniikkiin, ilmeisesti kirkosta eroamisten lisääntymisen myötä. On kuumeisesti mietitty ja lopulta keksitty, ketkä tuon ruman reiän tilastoihin aiheuttavat: nuoret aikuiset tietenkin. Nyt siis äkkiä pitämään kynsin hampain kiinni niistä nuorista aikuisista, jotka vielä eivät ole eronneet kirkosta, ja samalla pontevasti houkuttelemaan takaisin niitä, jotka jo ovat eronneet.

Mitkä ihmeen nuoret aikuiset? Ei missään muualla näe käytettävän tällaista outoa termiä. Mitä yhteistä 20–30-vuotiailla on iän lisäksi? Monet ovat opiskelijoita, mutta joukkoon mahtuu myös kotiäitejä, rockmuusikoita, bussikuskeja, kansanedustajia, työttömiä ja tohtoreita. Vaikka kaikki edellä mainitut haluttaisiinkin pitää kirkon jäseninä, kaikille eivät istu samanlaiset lähestymistavat.

En ole edes harkinnut kirkosta eroamista, vaikka kirkko ei tässä elämänvaiheessa annakaan minulle juuri mitään. Minua kuitenkin loukkaa, että minusta ja ikätovereistani on alettu puhua kohderyhmänä, eksyneiden laumana, joka pitää paimentaa takaisin kirkon aitaukseen maksamaan kirkollisveroja ja kaunistamaan tilastoja.

Näissä puheissa meitä ei nähdä täysivaltaisina, ajattelevina ja toimivina kirkon jäseninä. Kirkon "me" tuntuvat olevan tilastoista huolestuneet työntekijät. Nämä kertovat toisilleen, miten lähestytään "sitä kriittistä massaa, joka kyseenalaistaa jäsenyytensä", niin kuin pastori Juha Petterson sanoi (VL 5.5.). Kannattaisiko vähän tarkistaa asenteita?