Hämeenlinnalainen lukion filosofian opettaja Johannes Ojansuu on huolissaan maailman ekologisesta tilanteesta: Mitä mahdollisuuksia ihmisellä, luonnolla ja maailmalla on vielä selviytyä tulevaisuuteen, kun ihmiset tuhoavat ympäristöään, toisiaan ja itseään?

Huolestuneisuus sai Ojansuun aloittamaan vuosikausia kestäneen kirjoitustyön, jonka aiheena oli elämän rajallisuus ja ihmisen rajantaju.

— Yksi lähtökohdistani on ajatus, että ihmisen tietoisuus on "rajaa kohti olemista".

Jokaisella ihmisellä on vastassaan monia väistämättömiä rajoja. Selvimpiä niistä ovat Ojansuun mukaan katoavaisuus ja kuolema — ja myös ihmisen oman kaikkivoipaisuuden ja elämänhallinnan mureneminen.

Rajan tuolla puolen

Ihminen törmää moniin ylittämättömiin rajoihin myös elämänsä keskellä.

— Rajallisuus tulee vastaan esimerkiksi toisten ihmisten kohtaamisessa. Tuon tuostakin törmään muissa ihmisissä siihen, mitä en ymmärrä ja mitä en voi hallita. Ja juuri tästä epävarmuudesta, hallinnan puuttumisesta, alkaa pyhä.

Ojansuu päätyi kirjoitustyönsä edetessä pohtimaan pyhän mahdollisuutta.

— Pyhyys on tapa kohdata se, mikä jää kätketyksi rajan tuolle puolen.

Silti raja ei ole vain erottava muuri: se myös yhdistää ihmisen toiseen ihmiseen tai vaikka kuolevaisuuteen.

— Kun painan käteni tai otsani rajamuuria vasten, olen samalla tekemisissä jonkin itseäni suuremman kanssa. Tämä kokemus on mysteerinen.

Pelon aihe

Ojansuu kirjoittaa teoksessaan Pyhyys — Rajalla oleva ihminen siitä, mihin filosofisen kirjallisuuden lukeminen ja oma ajattelu ovat vuosien saatossa hänet vieneet.

Myös kirjallisuusluettelon pääpaino on filosofiassa eikä niinkään teologiassa. Se ei kuitenkaan tarkoita, että kirkollinen ajatteluperinne olisi Ojansuulle täysin vieras.

— Olin aktiivinen seurakuntanuori Lohjalla. Luulen jopa, että minusta tuli filosofi siksi, että jäin pohtimaan silloisen seurakuntalehtorimme Marjatta Pihkalan usein toistamaa kysymystä: "Miten olet olemassa?"

Kirjoitustyönsä ulkopuolella Ojansuu on käynyt mielessään keskustelua myös erilaisten teologisten ajattelijoiden kanssa.

— Esimerkiksi Terho Pursiaisen mukaan pyhä on ihmiseen verrattuna täydellisesti toinen, suuri, kammottava ja pelottava.

Kunnioituksen kohde

Ojansuu sanoo ajattelevansa "puoleksi samalla tavalla ja puoleksi eri tavalla" kuin Pursiainen.

— Totta kai pyhän pitää olla salaisuus, selittämätön mysteeri, jota ei voi lähestyä, koskettaa eikä hallita. Mutta toisaalta pyhä on minun mielestäni myös arkeen kuuluva asia.

Niinpä Ojansuun mukaan pyhä on läsnä siellä, missä kaksi tai kolme kokoontuu yhteen tai missä hän elää jokapäiväistä arkeaan kolmen lapsen isänä.

— Pyhä ei ole vain kaukaisissa sfääreissä, suurten rajojen tuolla puolen, vaan keskellä elämää.

Ojansuu ei halua puhua pyhistä paikoista tai pyhistä ihmisistä, vaan tietynlaisesta asennoitumistavasta ja asenteesta.

— Kyse on rajan ja sen toiselle puolelle jäävän kunnioittamisesta. Tämä koskee erityisesti ihmisen luontosuhdetta.

Läheistä läsnäoloa

Ojansuu on vakuuttunut siitä, ettei ekologisesta kriisistä ole ulospääsyä, eikä ihmisellä tulevaisuutta ilman pyhän läsnäoloa.

— Pyhyys on elämän ennakkoehto, se ylläpitää ja suojelee elämää ja myös ihmisiä toisiltaan.

Kaikkialla siellä, missä ihminen ei tunnusta rajallisuuttaan ja kasvunsa rajoja, pyhyys murtuu. Ja siitä syntyy Ojansuun mukaan kauheata jälkeä.

— Koko ekologinen kriisi on seurausta siitä, ettei länsimainen ihminen ole tunnustanut itsestään riippumattoman maailman eli luonnon koskemattomuutta ja pyhyyttä.

Niinpä inhimillisen röyhkeyden tuloksena on saatu lukematon määrä ongelmia: ihmisten määrän valtava kasvu, köyhyys, epätoivo ja sosiaaliset ongelmat.

— Minua on kritisoitu siitä, että panen pyhän palvelemaan ihmisten eloonjäämistä. Siitä huolimatta ajattelen edelleenkin, ettei pyhää tarvita pyhän itsensä takia, vaan sen takia, että elämä voisi jatkua ja että se olisi hyvää.

Rajantajusta pyhäntajuun ja päinvastoin

Ojansuu arvioi, että pyhyyden ajatus on heikoilla ilman kirkkoa. Hänen mielestään on kirkon tehtävä auttaa ihmisiä pitämään yllä rajan- ja samalla pyhäntajuaan.

— Asetan toivoni kristilliseen kirkkoon yhteisönä. Yksilökristillisyys on vanhetessani tullut minulle entistä vieraammaksi, mutta yhteisönä kirkolla on voimavaroja ja mahdollisuuksia puhua pyhyyden puolesta.

Kirkon jäsenenä Ojansuu toivookin, että kirkko tarttuisi entistä rohkeammin myös siihen ihmisten rajantajun puutteeseen, joka ilmenee jatkuvan taloudellisen kasvun ideologiassa ja kulutuksen loputtomassa lisäämisessä.

Kirkon tehtävä kirkastuu siellä, missä ihminen kohtaa rajansa vaikeuksien ja tappioiden keskellä, ja etenkin siellä, missä kukaan muu ei ole hänen rinnallaan. Filosofin mielestä kirkon tehtävä on myös uskoa niiden puolesta, jotka eivät usko.

— Mutta koko ajan pitää myös kirkossa muistaa pyhyyden olemus: pyhyyden taustalla on epätietoisuus, ei varmuus. Pyhyys kaikkoaa sieltä, missä lukkiudutaan oikeaoppiseen varmuuteen ja lopulliseen totuuteen.

Ojansuu luottaa kirkkoon niin, että uskoo sen voivan tarjota paikan myös niille, jotka haluavat kyseenalaistaa perinteisiä totuus- ja ihmiskäsityksiä. Siksi, että "kirkko on inhimillisestä hauraudesta kertova instituutio".

Kirjallisuus: Salla Korpela: Paratiisin parkkipaikka. Ajatuksia arjen pyhyydestä. Sley-kirjat 2005. Jojannes Ojansuu: Pyhyys – Rajalla oleva Ihminen. WSOY 2004.

Salla Korpela: "Pyhyys paistaa kodinhoidon läpi"

"Kun reilut kymmenen vuotta sitten, pahimman laman aikaan, valmistuin valtiotieteen maisteriksi, minun ei ollut mahdollista jäädä miettimään ja haaveilemaan, mitä oikeastaan haluaisin tehdä työkseni. Piti ottaa se, mikä oli tarjolla.

En tiedä, mikä onnenkantamoinen oli, että minusta tuli kahdentuhannen hakijan joukosta yksi niistä 36:stä, jotka pääsivät ulkoministeriön kurssille, ja sitä kautta diplomaatin uralle.

Ulkomaanpestini kesti kolme vuotta. 1990-luvun loppupuolella olin töissä Suomen YK-suurlähetystössä New Yorkissa. Osan siitä ajasta olin tosin äitiyslomalla.

New Yorkista tuli minulle autio saari. En ehtinyt juurikaan tutustua sen kulttuuriin, kun minulla oli kotona pieni lapsi, jota mieheni hoiti työssä ollessani, ja hirveästi aikaa vievä työ.

Alimmilla virkaportailla olevat diplomaatit istuivat päiväkausia kokouksissa, joiden osanottajista suurin osa jaaritteli enemmän kuin mihin me suomalaiset olemme tottuneet. Samat asiat jauhettiin joka vuosi läpi uudelleen ilman että mikään muuttui.

Tuntui siltä, ettei niissä kellarikerrosten huoneissa, jonne aurinko ei paista eikä kuu kumota, edistynyt juuri mikään muu kuin jalkojen suonikohjut ja hermoromahdus. Ei ihme, että aloin mielessäni kysellä, mitä minä siellä oikein tein.

Ulkomaanpestiltä kotimaahan palattuamme perheeseemme syntyi toinen lapsi, ja sitten vielä hoitovapaalla ollessani kolmas.

Kotona lasten kanssa ollessani jouduin uudella tavalla lujille. Se, että olo oli joskus kuin tiskirätillä, sai minut pohtimaan, mitä elämä on, mikä kiinnostaa minua ja millä on merkitystä.

Ikäni kaiken olen ollut hengellinen ihminen, vaikka en kuulu mihinkään kirkollisiin porukoihin. Lasten syntymät vahvistivat tätä puoltani.

Aloin nähdä pyhyyttä tavallisessa arkielämässä — jos ei sitä ole siinä, niin missä ihmeessä? Ihmiset elävät enimmäkseen tavallisia maanantaiaamuja tai tiistai-iltapäiviä.

Tapahtumien ketjut ovat vain usein niin pitkiä, että pyhä on vaikea tunnistaa: pyhää on esimerkiksi se, että tankkaan bensaa autoon viedäkseni lapsen kouluun, jotta hän saisi hyvän elämän. Sen jälkeen, kun olen alkanut ajatella asiaa näin, pyhyys on alkanut paistaa ruoanlaiton ja kodinhoidon läpi.

Mutta pyhyys ei tule elämään taivaasta ropsahtamalla. Ajattelen, että ihmisten maailmassa kaikki on, ja sen kuuluukin olla, ihmisten tekoa ja ihmisten vastuulla. Sen vuoksi ihmisten pitäisi kasvaa Jumalan aikuisiksi, jotka ymmärtävät, etteivät he voi vain turvautua erityishuolenpitoon. Siihen, että Jumala suojelisi ja varjelisi nimenomaan heitä ja estäisi heitä joutumasta harhateille.

Välillä ajattelin, että ainoa, mitä ihminen voi rukoilla Jumalalta, on se, että pyytää itselleen voimia. Mutta nykyään ajattelen, että myös jaksaminen on ihmisen omalla vastuulla. Jumalan aikuisen ei tarvitse tehdä töitä henkihieverissä, vaan hänen pitää itse järjestää itselleen myös lepo.

Ihmisen vastuulla on järjestää olonsa ja asiansa hyvin, myös työasioissa. Hoitovapailla ollessani aloitin paluun alkuperäiseen ammattiini, kun rupesin lastenhoidon ohessa tekemään toimittajan töitä — olin tehnyt niitä jo opiskeluaikana.

Palasin silti vielä vuoden 2004 alussa töihin ulkoministeriöön, mutta syksyn alkaessa sanouduin irti virastani. Jatkan vapaana toimittajana.

Viime aikoina on tavakseni tullut käydä lasten kanssa sunnuntai-iltaisin tuomasmessussa. Varsinkin silloin, kun elämä tuntuu rankalta, elän sunnuntaista sunnuntaihin messun varassa.

Suhtaudun messuun hyvin epä-älyllisesti, en läheskään aina kuuntele saarnaa enkä edes laulun sanoja. Tärkeintä kirkkoon menemisessä on ehkä yhteen tuleminen ja juhlan tuntu, joita ei voi kokea kotona tavallisen arjen keskellä. Ehkä messun esirukousjakso ja ehtoollisjonon tungos antavat minulle eniten.

Tärkein luontokokemukseni on nilsiäläinen vaaramaisema. Se on minulle myös monella tavalla erityislaatuinen henkinen maisemansa: perheemme mökillä olen äitini suvun juurilla sekä sukulaisten, ystävien ja harrastusteni keskellä.

Etenkin maiseman korkeusulottuvuus puhuttelee minua. Silloin, kun katson maisemaa korkealta, pystyn paremmin suhteuttamaan oman elämäni asioita. Mahdollisuuksia on aina enemmän kuin miltä maan tasalta näyttää.

Omien pohdintojeni rinnalla olen yrittänyt sivistää itseäni lukemalla teologista kirjallisuutta. Olen myös lähinnä harrastusmielessä suorittanut teologian opintoja yliopistolla.

Sen, joka haluaa kasvaa Jumalan aikuiseksi, kannattaa mielestäni lukea teologisia teoksia vähän liberaalimmasta päästä. Niiden kirjoittajat osaavat puhua muutenkin kuin vain toistelemalla uskontunnustuksen sanoja. Viime aikoina olen itse lukenut esimerkiksi Wille Riekkisen ja John Vikströmin tekstejä.

Kun olen viime vuosina pohtinut paljon elämän tarkoitusta ja uskoa, olen ollut huomaavinani, että ne kiinnostavat monia muitakin. Mutta siitä, mikä koetaan pyhänä, ei puhuta, sitä ei jaeta, eikä näytetä.

Vaikuttaa siltä kuin olisimme jättäneet papeille etuoikeuden puhua Jumalasta — ainakin keskellä päivää ja selvin päin. Yritän itse rohkaistua toimimaan toisin."