Toiset ihmiset, varsinkin ne jotka ovat siinä ihan lähellä, tekevät välillä vaikeaksi ajan löytämisen omalle rauhoittumiselle. Joskus toivoo, että voisipa edes rukoillessaan unohtaa kaiken sen, mikä on ympärillä. Voisi painua omaan koloonsa ja rauhaansa, kääntää selkänsä ympäristön hälinälle, arjen kiireille ja työn paineille.

Egyptin ja Syyrian erämaihin lähti 300- ja 400-luvuilla joukko miehiä, joita alettiin kutsua erämaaisiksi. Heidän kokemuksiaan kannattaa kuunnella.

Erämaasta ei tullut näille miehille pakopaikkaa, vaan koulu, jossa he oppivat läpikotaisin tuntemaan itsensä, naapurinsa ja yhteisönsä ja sen mitä ihmisyyteen kuuluu. He oivalsivat entistä syvemmin, että kaikki mikä liittyy jumalasuhteeseen koskee lähimmäistä, sitä joka asuu naapuriluolassa.

Erakkoisä, jota kutsuttiin Mooses Etiopilaiseksi, sanoi tästä tylyn tuntuisesti: "Munkin pitää kuolla lähimmäiselleen ja olla tuomitsematta häntä koskaan mistään millään tavalla."

On helppoa löytää omiin kyllästymisen, pettymyksen, kateuden, vihan ja syyllisyyden tunteisiin osoite jostakusta toisesta siinä vierellä. "Lähimmäiselle kuoleminen" tarkoittaa, että lakkaa tuomitsemasta ja arvostelemasta toista. Se on niin tiukka tehtävä, että sitä voi verrata kuolemaan.

Samainen Mooses tokaisi veljelle, joka uteli, mitä tarkoittaa tietää sydämessään, että on syntinen: "Sillä joka kantaa omia syntejään, ei ole aikaa nähdä veljensä syntejä."

Tunnetuin erämaaisistä oli Antonios, suureksi mainittu. Hänellä oli tapana sanoa: "Elämämme ja kuolemamme koskee naapuriamme. Jos voitamme veljemme, voitamme Jumalan. Jos saamme veljemme lankeamaan, olemme tehneet syntiä Jumalaa kohtaan."

Se, joka on sovussa lähimmäisensä kanssa, on sovussa Jumalan kanssa. Se, joka "voittaa" veljensä, asettuu yhdessä hänen kanssaan Jumalan parantavan katseen ja kosketuksen alle. Se on "kuolemista itselle", sille kuvitelmalle, että voisi katsella toista hyveellisemmästä ja paremmasta asemasta.