Psykoterapeutti, rovasti Leila Valtonen kuvaa rukousta hyvän ystävän kohtaamiseksi. Rukouksessa on hänen mielestään pohjimmiltaan kyse siitä, että ihmistä ei ole hylätty.

— Rukous on mahdollisuus. Se on avoin ovi tai ikkuna, jonka toisella puolella on joku. Sen vastakohta on, että olisi autiota, eikä ketään, kenen puoleen kääntyä.

Valtosen mukaan rukouksen ikkunaa ei tarvitse itse etsiä tai avata.

— Ikkuna on valmiiksi auki ja se on aina siellä, missä ihminen on. On uskomatonta, että se on niin yksinkertaista: valmiina tässä ja nyt, eikä sen eteen tarvitse ponnistella.

Rukouselämässä on Leila Valtosen mielestä tärkeää lähteä liikkeelle tarpeeksi helpoista asioista ja edetä oman elämäntilanteen mukaan. Ei ole yhtä oikeaa tapaa rukoilla, vaan jokaisen on itse tunnistettava oma tapansa.

— Jokaisella meistä on ilta ja aamu. Voi tunnustella, kumpi niistä sopii itselle paremmin. Aamulla voi hiljentyä kiittämään uudesta päivästä, illalla taas käydä kulunutta päivää läpi ja kiittää siitä.

Leila Valtosella itsellään on aamiaispöydässä mini-ikoni ja kynttilä, jonka hän sytyttää rukoillessaan.

— Monesti rukoilemista helpottaa, että tekee jotakin, vaikka sytyttää kynttilän. Kun toistaa tietyt rutiinit, niiden merkitys syvenee ja ne alkavat kannatella enemmän asioita.

Rukousaiheita voi löytää uutisista tai maailmalta, mutta aina rukouksen ei tarvitse olla maailmoja syleilevää — omassa elämässä ja läheisissä ihmisissä on aihetta kylliksi. Jos kaikkialla rukoillaan läheisten puolesta, rukouksen verkko peittää maailman.

— Jokaisella on joku tärkeä ihminen tai ainakin kaipaus siihen, että sellainen olisi. Se on hyvä rukouksen lähtökohta. Voi pyytää itselleen ystävää, voi kiittää läheisistä tai rukoilla heidän puolestaan. Sekin riittää, että mainitsee heidän nimensä.

Opettele rauhoittumaan

Leila Valtonen muistuttaa, että rukouksessa säännöllisyys on tärkeää. Sitä ovat korostaneet hengelliset opettajat vuosisadasta toiseen. Toki säännöllisyydestä voi pahimmillaan tulla myös taakka.

— Kun rukousta alkaa harjoitella, joutuu hyvin pian kohtaamaan oman suhteensa sitoutumiseen. Kun yrittää istua viisikin minuuttia rauhassa rukouksessa, havaitsee myös, millainen oma keskittymiskyky on ja kuinka helppoa tai vaikeaa rauhoittuminen on.

Ei kuitenkaan kannata lannistua, vaikka mieli harhailisi ja rukoileminen tuntuisi hankalalta.

— Siinä voi kehittyä. Voi tulla tutummaksi rukoilemisen kanssa.

Valtonen muistelee erään hengellisen ohjaajan verranneen rukoilemisen opettelua koiranpennun kouluttamiseen. Harhaileva mieli pitää vähän väliä kärsivällisesti palauttaa omalle paikalleen, mutta sitä ei kannata piiskata tai pakottaa.

Leila Valtonen huomauttaa, että vaikka säännöllinen rukouselämä toivottavasti muuttaa ihmistä, muutos ei loppujen lopuksi tule ihmisen ominaisuudeksi.

— Rukous on suhde. Ei ihminen koskaan tulee pyhyyden omistajaksi rukouksen kautta. Hartainkin rukoilija on loppuun asti altis virheille.

Oma tie löytyy

Rukoillessaan saa rauhassa olla oma itsensä, sillä Jumalalta ei voi sensuroida mitään. Uskollisuus omalle itselle on Valtosen mukaan tärkeää myös silloin, kun etsii ominta tapaa rukoilla.

— On tärkeää kuunnella itseään ja valita itse oma tiensä. Se kyllä löytyy. Kannattaa lukea kirjoja ja tutustua eri tapoihin, mutta jos jostakin tulee paha olo, sen voi huoletta hylätä. Jotkut voimakkaat rukouksen tavat kuten polvirukous tai kielilläpuhuminen voivat tuntua painostavilta.

Leila Valtosen mukaan rukous on sekä puhetta että kuuntelemista. Tosin elämässä on kausia, jolloin jompikumpi ulottuvuus painottuu enemmän.

— Ei meditaatio ole sen hienompi rukouksen muoto kuin muutkaan — se on vain yksi tapa rukoilla. Hätärukous, jossa Jumalan puoleen käännytään apua hakien, on perusinhimillistä ja sillä on aina sijansa, Valtonen toteaa.

Hän varottaakin vähättelemästä omaa tapaa rukoilla.

— Se on varmasti riittävän hyvä.

Salaisuuksien maailma

Rukoileminen voi joskus tuntua aika yksinäiseltä puuhalta. Kun käsittelee vaikeita ja raskaita asioita, niille saattaa kaivata jakajaa. Leila Valtonen kertoo, että hänellä on muutama ystävä, joiden kanssa hän lähettelee rukousaiheita tekstiviesteillä.

— Kannattaa pyytää ystäviä rukoilemaan puolestaan. Pyynnön voi esittää myös seurakunnan työntekijöille, Valtonen kehottaa.

Se, miten Jumala rukouksiin vastaa, ei ole selitettävissä.

— Joskus rukousvastaukset ovat ilmeisiä. On helpottunut ja kiitollinen olo, kun mieltä painanut asia ratkeaa. Rukouksen maailma on kuitenkin salaisuuksien maailma, ja monesti on vaikea sanoa, mikä on rukousvastaus.

— Sitä paitsi tekninen pyyntö–vastaus-ajattelu muuttuu matkan varrella. Asioista tulee epäselvempiä ja moniselitteisempiä. Rukouksessa tärkeäksi tulee Jumalan läsnäolon ja yhteyden salaisuus, Valtonen miettii.

Aina Jumala ei tunnu edes kuuntelevan, vastaamisesta puhumattakaan. Aivan kuin ikkuna olisi kiinni.

— On ihan tavallista kokea, että Jumala ei olekaan läsnä. Ehkä helpottaa tietää, että muillekin on käynyt niin. Ei silti kannata lopettaa rukoilemista.

Kun oma rukous ei tunnu kantavan, Leila Valtonen kehottaa hakeutumaan kirkkoon. Yhteisön tuki ja yhteinen rukous auttavat. Lohdullinen on myös ajatus, että joka ikisellä hetkellä joku jossakin päin maailmaa rukoilee, vaikka itse ei jaksaisi.

Leila Valtosen mukaan jo kirkko paikkana voi viedä rukousta eteenpäin.

— Kirkoissa on rukoiltu paljon, ja sen voi tuntea. Thomas Merton kirjoittaa, että kirkot ovat ohuita paikkoja, joissa Jumalan läsnäolon voi aistia kuin uunissa paistuvan leivän tuoksun.

Joka hetki on sopiva hetki

Rukoilemisen ei tarvitse olla monimutkaista eikä juhlallista. Rukousta voi olla hengittäminen, päivän tapahtumien pohtiminen tai sanomalehden lukeminen. Rukous voi löytyä taskusta tai työpöydältä.

— Sanomalehden seurassa vietetystä aamun kahvihetkestä voi tehdä myös rukoushetken. Lehti on rukousaiheita täynnä: kärsimystä, väkivaltaa, epävarmuutta. On myös hyviä uutisia, kiitosaiheita.

— "Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda minua syntistä." Ortodoksisen kirkon piiristä peräisin oleva Jeesuksen rukous kulkee mukana aina. Se ei paina mitään, pikemminkin keventää askelta ja mieltä. Jeesuksen rukousta voi toistaa mielessään hengityksen rytmissä kävellessään, odotellessaan, matkustaessaan, levätessään.

— Valokuvia rakkaista ihmisistä on monilla esillä kotona tai työpaikalla. Lapset ja lapsenlapset piirongin päällä, puoliso työpöydän nurkalla tai ystäväporukan iloinen poseeraus kirjahyllyssä muistuttavat tärkeistä ihmisistä silloinkin, kun he eivät ole läsnä. Kun katse kääntyy kuviin, voi hiljentyä hetkeksi ja rukoilla niissä olevien ihmisten puolesta tai kiittää heistä. Kuvien joukkoon voi lisätä ikonin ohjaamaan rukoukseen.

— Rukoushelmet ovat kuin rukouskirja, joka kulkee mukana ranteessa tai taskun pohjalla. Tai pelastusrengas, johon tarttua — niin ajatteli ruotsalainen piispa Martin Lönnebo helminauhaa ideoidessaan. Jokaiseen nauhan 18 helmeen liittyy lyhyt rukous. Rukous aloitetaan aina Jumalan läsnäolon helmestä ja siihen se myös lopetetaan. Jo helmien nimet houkuttelevat mietiskelyyn ja rukoukseen: salaisuuden helmet, pyhän huolettomuuden helmi, rakkauden helmet, yön helmi.

— Päiväkirjan kirjoittaminen illalla on helppo yhdistää rukoukseen. Päivän tapahtumia kerratessa esiin nousee pyyntöjä ja kiitosta. Päiväkirjan äärellä voi empiä ja kysellä, katua ja pyytää anteeksi. Päiväkirjan pitäminen auttaa myös seuraamaan, mitä Jumalan eteen tuoduille asioille tapahtuu.

Oppaiksi rukousmatkalle:

David Adam: Arjen sydänääniä. Kelttiläisiä rukouksia. Kirjapaja 2003.

Voitto Huotari – Anna-Mari Kaskinen – Lauri Maarala: Korkeimmassa kädessä. Rukouksen matkaopas. Kirjapaja 2004.

Marjaana Kanerva – Lauri Maarala: Hiljaisuuden siiville. Polkuja rukoukseen. Kirjapaja 2005.

Anna-Maija Raittila (toim.): Rukouksen kirja. Suomalaisen rukouselämän perinteestä luterilaisessa, katolisessa ja ortodoksisessa kirkossa. WSOY 1989.

Kaisa Raittila: Martin Lönnebon rukoushelmet. Kirjapaja 2000.