Sivun toiminnot
Amanda ja muut sisaret
Pääkaupunkiseudun nykyiset asunto-ongelmat eivät ole juuri mitään, jos niitä vertaa reilun sadan vuoden takaiseen tilanteeseen.
Asukasmäärä oli alkanut kasvaa teollistumisen ja muuttoliikkeen myötä. Esimerkiksi Uudenmaankadulla sijainneen Antipoffin talon sadassa yhden huoneen asunnossa saattoi asua yhteensä viisisataa ihmistä. Ahtauden lisäksi ongelmia aiheuttivat köyhyys, nälkä, lika, täit ja viina.
Kun Helsingin diakonissalaitoksen työntekijä Amanda Cajander havahtui, miten huonoista oloista monet juuri perustetun sairaalan potilaat tulivat, hän päätti lähteä katsomaan heidän asuinolojaan paikan päälle.
Hän löysi myös Antipoffin talon. Kukaan kunnon ihminen ei yleensä uskaltanut mennä sinne ilman poliisia, mutta meteli hiljeni, kun Amanda astui sisään. Ehkäpä hänen mukanaan tuleva keitto teki tehtävänsä.
Amanda oli koulutukseltaan diakonissa. Hänen tehtävänään oli hoitaa sairaita ja köyhiä sekä turvattomia naisia ja lapsia.
Tuohon aikaan diakonissan työhön huolittiin vain naimattomia tai leskeksi jääneitä naisia. Diakonissa ei saanut työstään palkkaa, mutta työnantaja tarjosi kodin, yhteisön ja muun tarpeellisen — sekä vanhuudenturvan.
Diakonissalaitosten koulutustoiminta alkoi monipuolistua 1900-luvun alkupuolella, kun yhä useampi diakonissa haluttiin työhön paikallisseurakuntaan.
Seurakuntadiakonissan varusteisiin kuului virkalaukku, jossa oli saippua, pyyheliina, yleisimpiä lääkkeitä sekä hengellisiä kirjasia, virsikirja ja Raamattu. Auttamistyössä haluttiin entistä selvemmin pitää esillä kristillistä sanomaa, sillä suomalainen työväenliike oli omaksunut marxilaisen, uskontokielteisen näkemyksen. Muutenkin kirkon ja työväenliikkeen suhde oli tulenarka.
Vuoden 1918 sodan aikana Helsingin diakonissalaitoksen pihapiiri joutui sotanäyttämöksi. Valkoisten tueksi tulleet saksalaiset jalkaväkisotilaat tekivät rynnäkön rakennusryhmän suojiin vetäytyneitä punaisia vastaan.
Siviilitehtäviensä lisäksi laitoksen sairaala toimi sotilassairaalana. Siellä hoidettiin yhtä aikaa punaisia suomalaisia, jotka siirrettiin myöhemmin Tilkkaan, ja saksalaisia sotilaita, joiden hoidosta vastasivat saksalaiset lääkärit. Lisäksi diakonissa Edith Sjösten hoiti punavankeja Tammisaaren leirillä.
— Vuonna 1912 ylitettiin 3 miljoonan asukkaan raja. Sotavuonna 1918 väestön määrä vähentyi mutta jatkoi sen jälkeen taas nousuaan.
— Asunnoissa oli keskimäärin 2,3 huonetta, kun keittiö laskettiin mukaan. Vain parissa prosentissa asunnoista oli sähkö, wc ja kylpyhuone. Yhdessä asunnossa asui keskimäärin 5,5 henkilöä.
Vantaalla
— Asukkaita oli jo melkein 12 000.
— Paikkakunnan ensimmäinen diakonissa, sisar Anna Sundell, aloitti toimintansa vuonna 1915. Aluksi hänen toimialueenaan olivat Tikkurila ja sen lähiympäristö, mutta melko pian häntä alettiin kutsua eri puolille pitäjää. Työsuhdeasuntona hänellä oli pieni vinttikamari ja kulkuneuvoksi hänelle hankittiin polkupyörä.
Suosituimmat ensimmäiset etunimet:
Anna, Aino, Aili, Aune, Tyyne, Helmi Eino, Toivo, Väinö, Veikko, Tauno, Viljo
1911 Akateemisen naisen opinnot Naisten tehtävä köyhäinhoidossa Kotien sisustaminen
1912 Aviottomien lasten asema
1913 Miten voisimme jouduttaa naisten oikeuksia Suomen valtion kirkossa?
1915 Leikkikenttäelämä Amerikassa Voimistelun ja urheilun merkitys Muodit ja niiden luojat 1917 Kysymys naisesta poliisina
Suomen kiukkuisin piika
Kun torpparin tytär Vilhelmiina Riktig lähti kotiseudultaan piiaksi Porvooseen, hän ensi töikseen halusi nimen, jonka osaisi itsekin lausua. Uudeksi nimeksi tuli Miina Sillanpää.
Tämä tarmokas piika oli perustamassa Palvelijattarien yhdistystä, joka vaati kotiapulaisille muun muassa ylityökorvauksia ja lomaoikeuksia.
Myöhemmin Miina Sillanpää oli Suomen ensimmäisiä naiskansanedustajia ja ensimmäinen naisministeri. Heti ensimmäisillä valtiopäivillään hän teki aloitteen hoitokotien perustamisesta avioliiton ulkopuolella syntyneille lapsille. Eläkkeellä ollessaan hän toimi Ensikotien liiton puheenjohtajana.
Naisen tunteet
Suhteita (1905)
Rakkautta (1907)
Arkielämää (1909 )
Vanha koti (1910)
Kun on tunteet (1913)
Miehen kylkiluu (1914)
Tohvelisankarin rouva (1924)
Kirjailija Maria Jotunin teksteissä on armotonta ihmiskuvausta, kirpeää huumoria ja naisnäkökulmaa. Hän rakasti ihmisiä, jotka jaksoivat yrittää saada otetta elämän julmasta narrinpelistä.
Maria Jotuni tiesi omakohtaisesti, millaista oli olla naiskirjailija 1910-luvulla:
"Naisella on vapaata aikaa ja voimia esim. kirjalliseen työhön — sanokaamme — noin viisi vuotta ennen avioliittoaikaansa, sitten mahdollisesti joku pieni loma lasten synnyttämisen välillä ja sitten vasta mahdollisuus alkaa uudelleen — jos hän enää jaksaa ja jos hänelle ikää suodaan — 45 ikävuoden tienoilla eteenpäin ja koota silloin tulokseksi elämänkokemuksensa.
Mutta useimmat eivät enää jaksa. Heille jää elämän ymmärrys ja hymy. Mutta ei sitä energiaa, jota vaaditaan taiteelliseen luomiseen. He vievät filosofiansa mukanaan hautaan, vievät usein paljon syvemmät ja sydämeen iskevämmät kokemukset kuin mihin miehellä on edellytyksiä."
